Tällä kertaa saatte kuvia. Se oli lupaus. :)

Maanantaina pyörin täällä kotona, enkä mennytkään kouluun, vaikka niin alunperin suunniteltiinkin. Tänne alkoi ilmestyä tuttuja siinä kymmenen jälkeen ja Roberto kiisi paikasta toiseen keräämässä tavaroita. Minä en oikein ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa, ennen kuin Roberto tuli takaisin pelivaatteiden kanssa. Ahaa! Lähdimme siis kahdella autolla futiskentälle, ja mä luonnollisesti halusin istua auton lavalla. :D

Tuulentuivertamina sitten kipitettiin halliin, jossa miehet pelasivat (ja hävisivät). Kesken pelin paikalle valui tuttuja kannustamaan, kuten Livia-täti ja Begge (veljen tyttöystävä). Roberto ja Miguel valittivat kovaan ääneen nälkäänsä ja yllättäen koko futisjoukkue oli nälkäinen, joten hetken väittelyn jälkeen kiivettiin auton lavalle ja lähdettiin syömään. Begge ja Livia eivät uskoneet, että halusin matkustaa mieluiten lavalla, vaan yrittivät kymmeneen kertaan tarjota paikkaa Beggen autosta. Lavalle kuitenkin jäin serkkupoikien ja Limber-sedän kanssa.

Ajomatka oli varsinaista rallia, sillä kun liikkeellä oli kolme autoa, Beggen punainen avolava, hosterian sininen avolava (jonka lavalla siis olin) ja Roberton pieni mainosten koristama auto, piti jokaisen yrittää olla ensimmäisenä ravintolan luona. Liikennevaloissa oltiin kaikki rinnakkain, jolloin Roberto ojensi omasta autostaan suuren mehulasin minulle. Lasi kiersi ensin kaikki lavalla olijat ja sen jälkeen kuskina toimineen Miguelin kautta Livialle ja Beggelle viimeiseen autoon. Siinä vaiheessa valot vaihtuivatkin sopivasti ja matka jatkui.

Syömisen jälkeen palattiin takaisin kotiin, minä tietenkin lavalla istuen ja välillä seisten. Tultiinkin hosterian pihaan tyylikkäästi kaikki lapset lavalla seisoen ja kuninkaallisesti muille vilkuttaen. Tästä matkasta on muuten kuvia, Livia otti kuvia aina kun Beggen auto oli meidän takana (ja mehän oltiin ensimmäiset ravintolassa, hehe!), mutta ne näette myöhemmin.

Vuori! Kuva on Kumbayasta Quiton läheltä, jossa vietettiin saapumisvalmennusta.

Tiistaina oli ensimmäisen koulupäivän vuoro. Carlos-papa heitti mut autolla kouluun ja jutteli hetken sihteerin kanssa, ennen kuin lähti. Minä odottelin kaikessa rauhassa rehtoria, jonka kanssa juteltuani hän vei minut uuden luokkani luokse. Matkalla vastaan tuli luokkani opettaja, joka sattumoisin opettaa englantia, joten hänen kanssaan oli helppo keskustella. Kun astuin sisään luokkahuoneeseen, kaikki päät yhdessä istuneet tytöt kääntyivät katsomaan, miksi opettaja tuli jo nyt sisään. Minut huomatessaan kaikki nousivat ylös ja ryntäsivät lähemmäs. Opettaja luetteli nimet ja poskisuudelmien jälkeen yksi tytöistä nappasi minut käsikynkkäänsä. Sitten sitä mentiin! Tapasin tunnin sisällä koko oman luokkani ja heidän kaverinsa, kuulin satoja nimiä (koska jokaisella oppilaalla on ainakin viisi eri lempinimeä...) ja hirveästi kysymyksiä siitä mistä tulen ja kauanko olen täällä jne. Mutta hauskaa oli! Koko päivä pelattiin jalkapalloa, tai tosiasiassa pojat pelasivat ja me tytöt kannustettiin.

Itseasiassa, koko viikko ollaan vain pelattu jalkapalloa koulussa. Nyt on jokin urheiluviikko, joten varsinaisia tunteja ei ole ollut. Se onkin tarjonnut loistavan mahdollisuuden tutustua luokkalaisiin, joista yksi puhuu loistavaa englantia ja toinen siedettävää. He tulkkaavat muiden sanomisia, jos en muuten ymmärrä ja vastaavasti kääntävät muille, mitä minä sanon. :D

Tiistai-iltana Begge nappasi käsivarresta ja suurinpiirtein juostiin autolle. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, minne oltiin matkalla, mutta hauskaa autossa ainakin oli. Ajoimme Santo Domingon yliopiston eteen, jonne Begge ja toinen tyttö Maggy jäi. Minä, Roberto ja Dalila (Beggen työkaveri) lähdettiin hakemaan ruokaa, koska nälkä iski. Roberto keksi, että mennään syömään Bombolin huipulle, joten sinne siis ajeltiin ruokamme kera. Kyllä muuten Santo Domingo näytti kauniilta illan pimeydessä! Kukaan meistä ei halunnut lähteä Bombolilta, joten pyörittiin siellä tunnin verran kaupungin valoja ihastellen.

Kaupungin valot Bomboli-kukkulan huipulta nähtyinä.

Koulupäivän jälkeen torstaita vietettiin kaupungilla, jonne lähdettäessä pieneen autoon tunki liian monta ihmistä. Onneksi matka keskustaan on lyhyt. Osa jäi yliopistolle, joten autoon jäi enää Gene, Maryuri-mama, Begge ja minä. Käytiin ostamassa sohvasetti, joka tuodaan jonakin päivänä tänne hosteriaan. Sieltä ajeltiin jonkinlaiselle ostoskujalle, jossa myytiin niin vaatteita, kenkiä ja koruja kuin kännyköitä. Sieltä lähdettäessä Gene valitti nälkäänsä, joten käytiin syömässä. Ajeltiin jo kotiinpäin, kun Begge päätti kampaamon kohdalla haluavansa leikkauttaa hiuksensa. Niinpä kurvattiin kampaamon kautta. Ja sitten Gene halusi jäätelöä, joten mentiin kaksin ostamaan kaikille jäätelöt. Spontaanius kunniaan!

Perjantaina koulussa kaikki oli tavallistakin hullumpia, kiitos minun syntymäpäivän. Yksi tyttö oli ostanut kakun, joka syötiin sitten koko luokan voimin terveellisenä aamupalana. :D Kun pahin hässäkkä laantui, lähdettiin katsomaan futispelejä. Minne tahansa kävelinkään, niin aina joku huusi onnittelunsa. Olenhan vihreänsävyisine silmineni ja vaaleine (köhköh...) hiuksineni koko koulun julkkis. Mä en muista kenenkäään nimiä, mutta kaikki tietävät mut. Tosin Anniina oli niille nimenä liian hankala, joten heti ensimmäisen viiden minuutin sisällä luokka keksi minulle lempinimen. Nyt koko koulu tuntee minut nimellä Annie.

Näkymä Bombolin huipulta päiväsaikaan.

Kotiin tulin koulukyydillä, joka on keltainen minibussi, jossa on tosiasiassa 12 paikkaa + etupenkki, mutta jonne tunkee 15-25 oppilasta joka päivä. No, koko perhe oli syömässä lounasta, mutta pöytä ja sen ympäristö oli koristeltu ilmapalloilla ja hawaii-kukkanauhoin. Kaikki halattuani ja onnittelut vastaanotettuani sitten istuin pöytään syömään. Kakku syödään vasta nyt illalla, kun koko perhe (eli tädit ja sedät ja niiden lapset ja tyttöystävien veljet ja... okei, tajusitte varmaan? :D) on paikalla.

Tässä vielä joitakin kuvia, sekalaisista paikoista. :)

Näkymä ikkunasta Quitossa.

Ja sitten satoi!

Saapumisvalmennus vietettiin täällä. Kaunista!

Ensimmäisenä saapuneet vaihtarit, vasemmalta luetellen: Gaby (Unkari), Anne (Tanska), minä, Saana (Suomi) ja Tuomo (Suomi). Taustalla paljon puhuttu rotko, joka koitui kahden pallon kohtaloksi.

Tsáchila-kylä näkyvissä!

Tsáchila!

Koirakaverini: Torito-poika (3kk) ja ylpeä äiti Princesa.