Aloitetaan nyt kliseisesti säästä. Ecuador on jaettu maantieteellisesti neljään alueeseen, joista jokaisella vallitsee omanlaiset sääolot. Alueet ovat ylämaat/vuoristo, rannikko, viidakko ja Galapagos-saaret. Santo Domingo osuu vuoriston ja rannikon välimaastoon, eikä siis kuulu selkeästi mihinkään alueeseen. Vuoristossa lämpötila on huomattavasti kylmempi kuin rannikolla - näin ollen Quiton lämpötila ei kerro mitään Guayaquilin säästä tai päinvastoin. Rannikolla on kuuma, +30 astetta, ja aurinkoa riittää. Vuoristossa taas lämpötila voi hyvinkin olla +10 asteen tienoilla samaan aikaan. Santo Domingo onkin hyvällä paikalla, sillä täällä on harvoin tuskaisen kuuma tai "kylmä", +20 astetta taitaa olla se yleisin lämpötila.

 

Kuulemma asuinseutu vaikuttaa myös ihmisten olemukseen, tai näin Begge ainakin vakuuttelee. Vuoristossa ihmiset ovat vakavampia ja kiireisempiä, kun taas rannikon asukkaat hoitavat asiat kaikessa rauhassa samalla kun nauru raikaa. Rannikolla myös puhutaan nopeammin, ja totta kai aksentit ovat erilaiset. Melkein sanoisin, että se paljon puhuttu "lattarihenki" näkyykin rannikolla paljon voimakkaammin kuin muualla.

 

Mistä päästäänkin hyvin selkeisiin eroihin eurooppalaisen ihmisen ja lattarimaiden asukin välillä. Kun keskustellaan, ollaan paljon lähempänä toisia kuin vaikkapa Suomessa. Välistä rintakehien väliin jää se kaksi nyrkkiä, kun Suomessa on totuttu käsivarren mittaan. Muutenkin keskustelun lomassa on täysin tavallista, että kosketetaan toisen hartiaa, käsivartta tai jos jutellaan istualteen, voi käden hyvinkin laskea keskustelukumppanin reidelle. Halaaminen on täysin luontevaa ja sitä harrastetaan paljon. Täällähän tervehditään poskisuudelmalla (paitsi miehet tervehtivät toisiaan kättelemällä/halaamalla) ja kun tilanteesta lähdetään, jaetaan toiset poskisuudelmat.

 

Ruoka täällä on yleensä hyvää, ja kaikkea onkin tullut maisteltua. Muutama ei-niin-herkullinen ruoka on tullut syötyä, mutta suurimmalta osin kaikki on maittanut loistavasti. Paljon syödään riisiä, banaania (kaikenlaisissa muodoissa, ette uskokaan mitä kaikkea banaanista voi valmistaa!) ja juustoa. Oikeastaan tähän mennessä on tullut vastaan vain yksi ruoka, jota ei tullut syötyä - nimittäin koirasta tehty keitto. Keitto kun tuotiin, Genesis ilmoitti samantien, ettei ollut nälkäinen (sisko ei pidä keitoista kovinkaan paljoa). Begge tuijotti lihakimpaletta ehkä kolmisen sekuntia, ennen kuin totesi täysin rauhallisesti, että liha oli koiran. Minä vilkaisin Beggeä, joka katsoi minua ja sitten Genesistä, joka vastasi katseeseen. Genesis ja Begge vielä vilkaisivat toisiaan, ennen kuin me kaikki työnnettiin yhtä aikaa keittolautaset kauemmas, sillä kukaan ei halunnut syödä koiraa. Roberto söi ehkä kaksi lusikallista lientä, ennen kuin hänenkin lautasensa liittyi meidän hylättyjen lautasten seuraan.

 

Suomessa syödään viisi kertaa yhden päivän aikana - täällä kolme. Aamupala arkiviikolla on yleensä jotakin nopeasti valmistettavaa mutta täyttävää (kuten riisiä ja munakasta). Lounas on päivän suurin ateria, joka liki poikkeuksetta alkaa keitolla. Lisäksi on aina riisiä, lihaa ja banaania. Päivällinen syödään yleensä seitsemän ja kahdeksan välillä, ja voikin olla mitä tahansa. Leipää, jogurttia, ranskiksia tai vaikka hampurilainen. Lisäksi voidaan tarjoilla lounaalta ylijäänyttä ruokaa, jos oikein nälkä on. Koulussa voi toki syödä, jos on nälkä, mutta mitään Suomen kouluruuan kaltaista se ei ole. Voit ostaa pienen määrän riisiä, hot dogin, lihapiirakan, jossa taikina tosin on banaanista tehty, sipsejä, jäätelöä...

 

Ecuador on maana varsin konservatiivinen, mikä näkyy selkeästi mies-nainen -asetelmassa. Täällä naisen paikka tosiaankin on keittiössä, eikä vain sovinistihuumorin mielessä. Miehet istuvat ruokapöytään ja naiset tuovat lautaset ja ruuat sinne. Ja kun on syöty, naiset hoitavat lautaset keittiöön ja tiskaavat, miehet eivät moiseen ryhdy. Mun perheessä tosin on hiukan toisin - Miguel kokkaa mielellään ja Roberto kyllä tiskaa astiat jos on tarvetta. Papa ei kyllä tee mitään keittiössä, se on myönnettävä. Tämä toisaalta tarkoittaa, että miehet hoitavat kaikki fyysisesti raskaat työt, mihin onkin hyvä vedota kauppakassien kantamisessa tai uima-altaan puhdistuksessa.

 

Täällä perhe on aina tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen. Perheen etu voittaa aina yksittäisen perheenjäsenen edun, ja kaikki tekevät kaikkensa yhteisten asioiden eteen. Perhe on hyvin läheinen, vaikka kattaakin suuremman ihmisjoukon kuin Suomessa. Ydinperhe onkin liki tuntematon käsite, sillä tädit, sedät, serkut, hyvät ystävät ja ties ketkä lasketaan perheenjäseniksi. Perheen tärkeys näkyy selvästi jokapäiväisessä elämässä. Tässä muutama päivä sitten Roberto tuskaili kun vanhemmat eivät ymmärtäneet, miten uusien huoneistojen rakentaminen olisi taloudellisesti kannattavampaa. Kuitenkin samassa lauseessa veli totesi, että perhe on tärkein, eikä hän aio riidellä tästä asiasta. Mun perhe onkin Beggeä lainaten "kaunis, yhtenäinen ja idyllinen", sillä tässä perheessä jokainen on toisensa paras kaveri.

 

Vaikka rajat tyttöjen ja poikien välisessä kanssakäymisessä ovatkin melko vapaat (sylikkäin istuminen on täysin luonnollista kaveruksille), perheenjäseniä puolustetaan ankarasti. Miehet suhtautuvatkin liki ylisuojelevasti siihen, mitä perheen naispuoliset jäsenet puuhaavat. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon toinen vaihtari, ainoa YFUlainen poika täällä Santo Domingossa. Mun perhe on tietenkin nähnyt hänet, kun saavuttiin kaikki yhdessä, ja hitaasti siitä kehittyi vitsi, jossa tosin on totuuden hiukkanen. Aina kun haluaa hyvän vastaiskun Roberton riehumiselle, toteaa vain puolihuolimattomasti että olisipa kiva tavata Felix. Äkkiä sitä saa tyynystä päähänsä tai muuta vastaavaa. Miehet kun eivät pidä ideasta, että me (minä, Begge, Genesis ja mami) lähdettäisiin moikkaamaan Felixiä, jota nämä pitävät komeana ulkomaalaisena.

 

Tyynyjen heittelystä tulikin mieleen, että mun perheessä moinen käytös on täysin normaalia. Roberto varsinkin sekoilee viiden ihmisen edestä, Miguel ilmeilee jatkuvasti ja niin edespäin. Kaikki kiusoittelevat toisiaan ja ärsyttävät aina räjähdyspisteeseen asti - toisaalta, kertaakaan ei ole kenenkään tarvinnut tosissaan suuttua. Naljailua hyvällä mielellä ja hauskuuden nimissä, sitä nämä todellakin harrastavat. Kun sitten mami (hän yleensä ensimmäisenä kyllästyy lastensa sekoiluun) ärähtää kiukkuisena, kaikki heittävät päälle "mami, mä oon vaan pieni vauva!" vaihteen. Koiranpentusimmut käyttöön ja lapsekas ääni ja viaton ilme. Sillä Roberto onnistuu aina luistamaan kaikesta riehumisestaan.

 

Tässä eräänä päivänä Roberto selitti mulle, kuinka autoa ajetaan. Genesis osaakin teoriassa ajaa, mutta pelkää ratin takana, joten ei mielellään aja. En kyllä ihmettele, miksi Genesis ei halua lähteä liikenteeseen ajamaan - edes ajakseen 100m matkan Beggen talolle tätä hiljaista kylätietä. Liikenne täällä on nimittäin täysin sekopäistä. Liikennesääntöjä ei tunnu olevan, tai ainakaan kukaan ei niitä tiedä. Olen nähnyt ehkäpä kolme nopeusrajoitus-kylttiä koko aikana. Sen sijaan "hidasta" kylttejä näkyy, mutta eipä niitäkään kukaan huomaa. Väärällä kaistalla ajaminen on ihan normaalia, jos ei suorastaan pakollisuus, ja autot tööttäilevät jatkuvasti. Jos osut rinnakkain kaverin auton kanssa, ikkunasta on näppärä keskustella siinä ajamisen lomassa - tai voi palauttaa sen kaverin unohtaman t-paidan.

 

Eläinten kohtelu näyttää ensisilmäyksellä varsin karulta, kun on tottunut Suomen kulkukoirattomiin katuihin ja eläinkauppojen loisteliaisuuteen. Täällä koiria kulkee kaduilla mielin määrin, osalla omistaja, osalla ei. Eläinkaupoissa niissä samaisissa häkeissä, joita Suomessa myydään (tyhjinä) jyrsijöitä varten, asustelee 5 hengen koirapentue. Kaduillakin myydään koiria, kissoja ja ties mitä. Kuitenkin eläimiä kunnioitetaan ainakin sen verran, että jos liikenteessä koira/kissa/lintu/mikä lie sattuu kulkemaan tien yli, kaikki tekevät parhaansa väistääkseen eläintä.

 

Koulu on kokonaan toinen tarina... Välistä tuntuu, ettei kukaan oppilaista edes yritä oppia eikä kukaan opettajista edes yritä opettaa. Sekoilu on paitsi sallittua, myös täysin normaalia. Kesken matikan tunnin joku heittää paperitollon toista päin, ja muutamassa sekunnissa koko luokka rytistelee paperiarkkeja palloiksi liittyäkseen mukaan sotaan. Parhaimmillaan opettajakin riehuu mukana siinä missä oppilaatkin. Muutenkin koulussa vaatimustaso on aivan toista luokkaa kuin Suomen karussa lukiomaailmassa. Kotitehtävät ovat täysin järjettömiä, ainakin englannissa. Genesis juuri yhtenä päivänä kirjoitti 57 epäsäännöllistä verbiä sekä perusmuodossa että imperfektissä 20 kertaan. Lisäksi kaikki kotitehtävät palautetaan opettajalle, joten tekemättä ei voi jättää - tai saa hylätyn. Täällä paras numero on muuten 20, 16 vastaa Suomen kasia noin suurinpiirtein.

 

Mun koulu koostuu pienten alueesta sekä kahdesta yksittäisestä rakennuksesta. Koulun pihalla on 6 futis- ja 2 koriskenttää. Lisäksi löytyy ruokakatos/baari/kioski. Koulupäivä on aina 7:30-13:30, koostuen n. 40min tunneista. Varsinaisia välitunteja ei ruokavälitunnin lisäksi ole, eikä luokkahuoneesta saa poistua ilman opettajan lupaa, ja vaikka opettaja ei tunnille ilmaantuisi, luokkahuoneessa ollaan ja pysytään. Koulun alueelta poistumiseen säännöt ovat vieläkin tiukemmat. Koulua ympäröi korkea aita, ja portit suljetaan 7:30. Vartijat oleskelevat porteilla sekä kiertelevät aitojen ulkopuolella, vahtien ettei kukaan poistu tai tule kouluun kesken päivän. Jos pitää jonnekin lähteä, johtajalta pitää hakea virallinen lupalomake, jonka avulla pääsee pääportista ulos.

 

Tämähän on voimakkaasti katolinen maa, käytännössä jokainen täällä on katolisen kirkon jäsen. Mun perhe ei harjoita uskontoa mitenkään näyttävästi - kerran käytiin kirkossa, koska siellä pidettiin muistotilaisuutta vuotta aiemmin pois nukkuneen ystävän kunniaksi. Monet kulkevat kaupungilla ristit kaulassa ja pikkiriikkisiä ikoneja sisältävät käsikorut ovat myös suosittuja. Autoissakin näkee uskonnollisuuden vaikutuksen - monien tuulilaseissa on tarroja, jotka sanovat "Et ole koskaan yksin, sillä Jumala on aina kanssasi" tai "Älä kiitä minua, vaan kiitä Jumalaa, jonka omaa on kaikki, mitä näet".

 

Joku ehtikin kysyä, mitä täällä kuuluu elokuvien ja ylipäätään television ohjelmatarjontaan. Joitakin amerikkalaisia nuorten sarjoja tuntuu pyörivän televisiossa jatkuvasti ja idiootti-komediasarjoja tulee jokaiselta kanavalta, mutta niinkin laadukkaat ohjelmat kuten NCIS, CSI:t, The Mentalist ja Dr. House pyörivät täälläkin. Lisäksi nämä ohjelmat ovat niitä ainoita, joita kukaan ei ole jaksanut dubata. Muutoin kaikki televisiossa on dubattua, ja elokuvia kun ostaa, kaikki on aina dubattua. (Kyllä, se näyttää aivan järkyttävältä!)

 

Tässä ei tosiaankaan ollut kaikki, mutta juuri tällä hetkellä keskellä koulupäivää ei tule muuta mieleen. (Kyllä, tämä teksti on kirjoitettu iPodilla keskellä koulupäivää, kun opettajia ei tuntunut tunneille ilmestyvän.)

 

Lämpimät halaukset päiväntasaajalta, jossa jopa kuu näyttää erilaiselta!