Uusi vuosi, uudet kujeet

Apua, en edes muista, milloin kirjoitin viimeksi (puhumattakaan, että osaisin kertoa kaikesta hienosta, mitä tässä välissä on ehtinyt tapahtumaan). No, yritetään nyt selitellä jotakin...

Mompiche!

Mieleenpainuvinta tällä aikajaksolla on ehkä ollut Mompichen päiväreissu. Lähdimme rannikolle aikaisin aamulla koko perheen voimin - hetken väittelyn jälkeen päädyimme yhteen autoon, jottei tuhlattaisi turhaan bensaa. No, vanhempien veto-oikeudella nuoriso päätyi takapenkille, tarkoittaen siis sitä, että minä, Genesis, Miguel ja Roberto tungimme takapenkille nelistään. Hetken kääntyilyn ja vääntyilyn jälkeen jokaiselle löytyi mukava asento.

Matkalla pysähdyimme syömään, jonka jälkeen Miguel vaihtoi etupenkille ja mami asettautui takapenkille. Tämän jälkeen laulu ja nauru raikasi, kun ajelimme kohti rannikkoa. Tappelun jälkeen suuntasimme Mompicheen (jokaisella kun oli oma ehdotus rannasta, jonne mentäisiin). Kun sitten autio ranta aukesi edessämme, ei kukaan katunut Roberton voittoa.

Päivä vietettiin auringon lämmössä, meren aaltojen sylissä ja kuvia räpsien. Facebookkiin tulikin jo laitettua paras kuvakooste tästä reissusta, joten jokainen tunnuksen omaava voi sieltä kurkkia. ;)

Sisarukset kaikki samassa kuvassa suuren puun juurikossa.

Takaisinpäin ajellessa yhtä jos toista väsytti, mikä saikin takapenkin kansan nukahtamaan tiiviissä tunnelmissa. Lopulta päädyimme vaihtamaan Roberton kanssa paikkoja, jolloin veli asettui minun ja Genesiksen väliin. Sitten olikin hyvä nukkua, kun pystyi käpertymään tiiviisti veljen kylkeen kiinni (Miguel nauroikin etupenkiltä, että näytimme pieniltä tytöiltä, jotka käpertyivät isän syliin illan tullen). Minä ja Genesis nukuttiinkin varsin sikeästi ja tyytyväisesti, mikä oli hyvä, kun seuraavana aamuna oli herätys aikaisin koulua varten.

Seikkailimme Anabelin (saksalainen vaihtarityttö) kanssa kaupungilla, tapasimme Maggin (toinen saksalainen -yllätys yllätys, kun 40 vaihtarista 21 on saksalaisia-vaihtarityttö) ja suuntasimme sitten yhdessä Valerian -aluevastaavan- kotiin kuuntelemaan, mitä ilmoitettavaa YFUlla oli. Eipä oikeastaan muuta kuin valitusta viidakkoreissun lopputuloksesta (n. 30 vaihtaria umpikännissä riehumassa hotellissa + osa oli poltellut marihuanaa vodkien ja muiden vahvojen juomien lisäksi -> eipä paljon kaduttanut, että jätin reissun välistä) ja lisäohjeita jouluista tapaamista varten.

Jouluinen tapaaminen YFUn kanssa sujui hyvin. Vietimme iltaa kaikkien Santo Domingolaisten YFUn vaihtareiden (yhteensä 5) ja heidän perheidensä kanssa, nauroimme, juttelimme ja säädimme ties mitä. Lopulta yhdentoista jälkeen sammutettiin karaoke ja perheet lähtivät koteihinsa hyvillä mielin.

Siis kuka sanoi, ettei ruualla saa leikkiä? Mami taustalla juuri niin ylpeänä kuin voi olettaa.

Joulu Ecuadorissa oli, no ei nyt pettymys, mutta huomattavasti tylsempi juhla kuin Suomessa. Joulukuusta ei ole, eikä minkäänlaisia perinneruokia. Ylipäätään perinteitä ei tuntunut olevan lainkaan, mitä nyt leikittiin Salainen Ystävä -peliä. Idea siis oli, että jokainen sai arvonnan tuloksena toisen osallistujan nimen, ja tälle piti sitten etsiä joululahja. Kerrankin mulla oli tuuria arvonnan suhteen; onnistuin valitsemaan helpoimman kaikista, nimittäin 5kk Mickey -vauvan.

Jouluaattona ei mitään ihmeitä tapahtunut: koko päivän yksi jos toinen lähti keskustaan etsimään viimehetken lahjoja, eikä joulufiilistä oikein tuntunut olevan. Illalla sitten keräännyttiin koko perhe yhteen, syötiin ranskiksia ja kanaa, juotiin Coca-Colaa ja naurettiin joululaulujen raikuessa taustalla. Kohokohta oli Salaisten Ystävien paljastus. Mulle osuikin hauskasti Miguel, jolta sain sporttisen pitkähihaisen paidan, joka on ihanan lämmin (ja just täydellinen niihin vähän-kylmempiin-päiviin!). Oma lahjahan menikin sitten Miguelin lapsoselle, joka ei tosin ollut paikalla. (Asuu äitinsä kanssa toisessa kaupungissa)

Uusi vuosi toikin mukanaan jotakin äärimmäisen kaunista ja korvasikin tylsähkön joulun moninkertaisesti. Täällä on tapana tehdä nukkeja, ideana siis valita rikkinäiset/vanhat housut ja paita, ja täyttää kuivilla palmunlehdillä (tai millä tahansa, mikä on kuivaa ja palaa kivasti). Kaupungilta ostettiin paperimassasta tehdyt päät, ja tadaa, meillä oli nuket valmiina. Tänä vuonna poltettaviksi päätyivät papi, Miguel, Wilfrido (työskentelee täällä), Tiau ja Pechi (naapurin lapset) ja minä. Keskiyön koittaessa nuket kasattiin yhteen kohtaan, heitettiin reippaasti bensaa päälle ja sytytettiin koko kokko tuleen. Kyseessä on perinne, ja ideana on, että nukkeen on kasattu kaikki paha, mitä on vuoden varrella tapahtunut. Sitten kun nukke poltetaan, samalla tavallaan toivotaan parempaa tulevaa vuotta ja poltetaan menneisyyden haamut.

Minä vasemmalla ja mun nukke oikealla. Eikun hetkinen...

Uuteen vuoteen mahtuu myös toinen hauska perinne (ainakin hauska se oli meille naisille, jotka vain katseltiin sivusta). Miehet pukeutuvat naisiksi ja pysäyttävät autoja teillä, keräten tällä tavalla rahaa. No, tunnetusti mun veljet veivät tämän äärimmäisyyksiin... Kuvat puhukoot puolestaan. :D

Tuntematon mies ja sen kaksi rakastettua. ;)

No, koska uusi vuosi tarjosi loistavan selityksen shoppailulle, tulikin ostettua juhlamekko. Ja eihän sitä nyt mekkoa uhrattu vain kotona pysymiseen - tällä selityksellä saatiin papilta auton avaimet, ja kaikki seitsemän nuorta lähdettiin keskustaan juhlimaan. Ensimmäisenä suunniteltiin Due2 -yökerhoon menemistä, mutta korkean hinnan ($10/henkilö, sisälsi kyllä vapaan baarin koko yöksi) takia päädyttiin suosimaan Blue69 -yökerhoa. Eikä edes papereita kysytty, joten hyvin päästiin Genesiksen kanssa sisälle. (Ja myöskään ei poliisit tulleet yöllä käymään, vaikka esim. Due2 olivat käyneetkin)

Aamuyöstä sitten kotia kohti jalat kaikesta tanssimisesta kipeänä ja Begge tavallista hihittelevämpänä (niin voi käydä, jos ottaa vastaan muiden tarjoamia juomia... Me kun juotiin kaikki yhteensä kaksi kannullista olutta, eli ehkä kaksi lasillista per naama, mutta Begge sitten päätyi myös hörppäämään jotain vahvempaa, jonka joku puolituttu kaveri sille tarjosi). Loppu hyvin, kaikki hyvin - vanhemmat olivat sikeästi unessa kun saavuttiin, eli kukaan ei saanut puhuttelua myöhäisestä (oikeastaan aikaisesta, tultiinhan me kotiin aamukuudelta!) kotiintulosta tai oluen juomisesta. Aamulla tosin papi sai kostonsa, kun herätti velipojat kahdeksalta tekemään töitä. Meitä pieniä neitejä armahdettiin, ja nukuttiinkin leppoisasti aina kahteentoista.

Päiväntasaajalta löytyi vanha temppeli, ja pitihän siitä saada kuva.

Muutamaa päivää myöhemmin löysin itseni bussista Beggen ja Roberton kanssa, kun lähdettiin Quitoon. Ensimmäinen päivä vietettiin heidän kummipoikansa synttäreillä, jossa tutustuin moniin serkkuihin ja myös tätiin, joka on lähetellyt meille lahjoja pitkin vuotta. Yötä vietettiin Dean-sedän talolla, jonne saavuttiin ilman ilmoitusta. Kyllä oli herran ilme näkemisen arvoinen, kun yhdeltätoista illalla aukaisi ovensa ja löysi meidät sen takaa! Dean ei oikeastaan ole setä, mutta koska on monien vuosien ajan ollut papin läheinen ystävä, kaikki puhuvat sedästä. :)

Seuraavana aamuna herättiin varhain ja suunnattiin Quiton ihmemaailmaan. Ensin noustiin Panecillon huipulle. Se on vuorenhuippu (tai kukkula, ihan miten vaan - koko Quito on n. 2 800 metrin korkeudessa vuorilla), jolta löytyy suuri pyhimys/neitsyt. Sieltä sitten kuvien kera suunnattiin päiväntasaajalle. Ensin mentiin museoon, jossa liityttiin opastettuun ryhmään. Tuli opittua hirveästi kaikkea tuolta reissulta! Mm. päiväntasaajalla (se on n. 10cm levyinen linja maassa) ihminen painaa vähemmän, mutta vastineeksi menettää lihasvoimaansa. Jos yrittää kävellä silmät suljettuina ja kädet levällään sitä linjaa pitkin, tuntee käsissään erisuuntaan kiskovat voimat, eikä linjalla käveleminen näinollen olekaan niin helppoa kuin Suomessa. Myöskin opimme koreolisvoiman vaikutukset käytännössä - päiväntasaajalla vesi putoaa suoraan viemäriin, kun taas Suomessa nähdään se kierteinen, tornadoa muistuttava veto. Sama muuten näkyy, kun siirtää sen vesiastian metrin verran pohjoiselle puolelle päiväntasaajaa...

Päiväntasaajalla!

Täältä suunnattiin katsomaan päiväntasaajan takia tehtyä suurta muistomerkkiä, Mitad del Mundo espanjaksi. Olen liian laiska etsimään Googlesta, miksi sitä Suomessa sanotaan, joten saatte tyytyä espanjankieliseen nimeen. Tämä merkki ei kuitenkaan ole oikeasti päiväntasaajalla, vaan ehkäpä 50m verran sivummalla. Hahaa, vanhaan aikaan tuli sitten jonkun laskettua vähän väärin...

Päädyttiin myös nousemaan Teleferiqolla vuoren huipulle. Siellä nautittiin lämpimistä juomisista ja hyvästä seurasta, ennen kuin uudemman kerran asetuttiin hiihtohissimäiseen lasikoppiin ja palattiin takaisin Quiton tasolle. Hetken väittelyn jälkeen (Beggen ja Roberton mielipiteet siitä, mikä bussilinja veisi lähelle ostoskeskusta erosivat melkoisesti toisistaan) noustiin Roberton valitsemaan bussiin ja matkattiin ostoskeskukseen. Tässä järjettömän suuressa rakennuksessa tuli pyörittyä tunteja, ja myös Dean-setä liittyi seuraan.

Mitad del Mundo ja huijarikyltti, joka väittää päiväntasaajan olevan tässä.

Roberto oli varsin päättäväinen siitä, että nyt mennään yhteen ravintola-baariin maistelemaan käsintehtyjä oluita. No, sinnehän sitä suunnattiin. Vakavien ja vähemmän vakavien keskustelujen keskellä tuli käytettyä n. $60 olueen ja pikkunaposteltaviin. (Vertailun vuoksi; tällä rahalla ostaisi ecuadorilaista olutta yli 70 suurta pulloa supermarketista). Mutta olihan ne käsin valmistetut oluet paljon paremman makuisia. Täältä sitten Deanin kotiin ja aamulla aikaisin bussilla Santo Domingoon.

Mitäköhän vielä... No, täällä valmistaudutaan kovalla hälinällä karnevaaleihin, koska mun kotona on (of course!) koko maan parhaat bileet. Jokaiselle päivälle on vähintään kaksi orkesteria ja lukuisa määrä muita artisteja, ja kaikkiaan näiden kolmen karnevaalipäivän aikaan tänne odotetaan noin 10 000 ihmistä. Ettäh... Olen keskustassa pyörinyt vuoropäivin Roberton ja Miguelin mukana; ensimmäisen kanssa hoitamassa lupapapereita kuntoon ja jälkimmäisen kanssa taas ajelemassa ympyrää suuri mainosjuliste auton takana kulkien.

Nyt sitten tapellaan siitä, kuka laitetaan laskemaan rahoja ja organisoimaan tuotteiden kulkua kioskeille karnevaalien ajaksi. Mami laittaisi mielellään Genesiksen sinne Beggen avuksi, koska joku luotettava tarvitaan pitämään lukua rahoista, mutta sisko taas ei halua vastuulleen tätä stressaavaa työtä. Papi sen sijaan toivoisi, että minä ja Genesis hoidettaisiin koko kirjanpito, ja Begge olisi vain taustalla kysymyksiä varten. Begge kun on opiskellut kirjanpitoa ja työskentelee omassa yrityksessään kirjanpitäjänä. Oikeastaan kysymys on vain siitä, ettei papi luota Beggeen riittävästi, jotta jättäisi Beggen yksinään rahojen kanssa, koska kyseessä on monet kymmenet tuhannet dollarit, ja kirjanpitäjän on helppo vetää välistä.

Quitosta löydetyt kauniit kolibri-patsaat ja kylmyydestä kärsivä Begge, jota ärsyttää Anniinan "ei tääl oo kylmä" -toteamukset.

Nojoo, ehkei tästä sen enempää. Sen sijaan voisin todeta, että kolmeksi päiväksi on palkattu kolme yksityistä vartijaa turvaamaan meidän perhettä. Pahimmilla seuduilla kun tapetaan muutaman satasen tähden, niin turha riskeerata mitään, päivittäin kun tätä kautta kulkee monet kymmenet tuhannet dollarit. Vaan koko 12 vuoden ajan ei täällä ole ollut pienintäkään ongelmaa, joten älkää nyt suotta säikkykö. :)

Loppuun vielä kuvia koko vuoden varrelta, ja ehkä jotain epämääräistä selitystä siitä, mitä kuvassa oikeastaan tapahtuu. Yhteenvetona voisi vielä todeta (koska aina on joku laiska, joka ei jaksanut lukea koko tekstiä), että tänne kuuluu varsin hyvää ja espanja luistaa mallikkaasti. Totta puhuen, liki koko tämän tekstin ajan jouduin kääntämään espanjasta suomeen näitä lauseita ja sanoja... AIVAN! Roberto on oppinut mallikkaasti suomea. Tuossa yhtenä päivänä totesi kesken keskustelun "Turpa kiinni, perkeleen huora! Kato sudenkorento, rakastan joulupukki!". Voitte vain uskoa, kuka kieri lattialla nauraen seuraavat viisi minuuttia, ennen kuin teki lennokkaan käännöksen espanjaan, jotta muukin perhe ymmärtäisi Roberton syvälliset pohdinnat.

Näin sitä kaapataan uhri auton lavalta...