Tässä onkin tapahtunut vaikka mitä sitten viimeisen päivityksen jälkeen, vaikkei aikaa olekaan kulunut paljoa. Varoitan jo etukäteen, että ne kuvat pitää katsoa Facebookista, koska nettiyhteys on harvinaisen hidas, eikä näinollen kuvien lataaminen tänne onnistu. (Lohdutukseksi; lisäsin Facebookiin 45 kuvaa + muutaman päivän sisään saapuvat vesiputouskuvat, eli eiköhän niissä riitä katseltavaa hetkeksi)

 

Heti maaliskuun alussa, eräänä tiistai-iltana teimme kohtalokkaan päätöksen Genesiksen kanssa. Kyllästyttyämme kotona lojumiseen ihan kaksistaan (mami ja Miguel olivat Calcetassa ja papi huiteli kaikki päivät keskustassa), päätimme, että nyt vihdoin repäisemme ja karkaamme Quitoon kaksistaan. No, tuumasta toteen. Heti kun papi palasi kotiin, pyysimme lupaa reissuun koiranpentusimmujen ja kauniiden sanojen avulla. Papi luovutti ja antoi luvan sillä ehdolla, että pystyisimme vakuuttamaan mamin. Papin jo iloittua tehtävämme mahdottomuudesta, hioimme Genesiksen kanssa selitystämme paremmaksi, ja lopulta annoimme periksi. Niinpä soitimme mamille luottaen siihen, että mamin rakkaus tyttäriään kohtaan peittoaisi halun pitää meidät kotona.

 

No, niinhän siinä kävi, joten samana iltana pakkasimme laukut, laitoimme herätyksen valmiiksi ja kävimme nukkumaan intoa täynnä. Aamuaikaisella suuntasimme papin kyydillä bussiasemalle, ja niin matka Quitoon alkoi. Quiton päässä arvoimme pitkään, mikä olikaan sen asuinalueen nimi, jossa Dean-setä asuu, mutta lopulta muistimme osoitteen. Kommellusten jälkeen päädyimme oikean talon portaille, pyörähdimme sisällä sen verran, että jätimme laukkumme sinne ja jatkoimme matkaa kohti lähintä ostoskeskusta.

 

Loppupäivä kuluikin ostoskeskuksessa riehuen ja syöden. Kameran kanssa tuli pelattua ihan kiitettävästi, ja varmaankin parhaat naurut saimme, kun suuntasimme suureen lelukauppaan. Leikimme aikamme leluilla (ja otimme hulvattomia kuvia) kunnes vartijat alkoivat tuijotella sen verran tuimasti, että oli parempi suunnata toiseen paikkaan häiriköimään. Päädyimme lopulta elokuviin katsomaan Jack & Jill -elokuvaa. Oli muuten järkyttävän huono elokuva...

 

Illansuussa palasimme takaisin sedän asunnolle, jossa täti odottikin lämpimän ruuan kanssa. Setä saapui hiukan myöhemmin suklaan kera, koska kyllähän hänen prinsessoja pitää vähän hemmotella. Käperryimme tyytyväisinä lämpimien vilttien alle suureen sänkyyn, ja aamulla saimme kuulla, että loppuperhe oli suunnistamassa Quitoa kohti.

 

Päivä vietettiin ympäriinsä hilluessa, mutta saivatpahan muut hoidettua passinsa kuntoon, jotta voimme lähteä Punta Canan rannalle Dominikaaniseen tasavaltaan. Illan lopuksi seikkailimme ympäri Quitoa, jotta tutustuisin Quiton kirkkoihin ja muihin nähtävyyksiin. Hitaasti yksi jos toinenkin jäi auton lämpöön, ja lopulta vain minä ja Miguel ryntäilimme ympäri katuja ja toreja napsimassa kuvia.

 

Seuraavana aamuna palasimme aikaisin autolla takaisin kotiin, mikä kyllä nosti vastaväitteitä moneltakin. Ne valitukset kyllä hiljenivät, kun mami osti tuoretta, lämmintä leipää ja kaakaota. Itse kukin tyytyväisenä leipäänsä mutustellen (tai Genesiksen tapauksessa kasvoilleen painaen "ihanan lämmin tää leipä, mun posket olikin jo ihan jäässä") jatkettiin matkaa ilman suurempia tappeluita.

 

Kolmisen viikkoa myöhemmin lähdimme hetken mielijohteesta Quitoon koko perheen voimin. Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa vuoristossa, kuljimme erilaisten maisemien ja paikkojen halki, kärsimme kylmästä ja epämukavasta olosta auton takapenkillä, mutta pysähtyessämme Ecuadorin "farkkumaailmaan", itse kukin unohti valituksensa. Nimittäin ne samat farkut, joista maksoimme Santo Domingossa $50 tai enemmän, maksoivat täällä $10. Itse kukin sovitteli farkkuja kylmyydestä huolimatta, ja jokainen taisikin löytää ainakin yhdet, joista piti.

 

Myöhemmin saavuimme Baños-kylään, joka on turistien suosiossa. En kyllä ihmettele miksi: kylä on rakennettu tulivuoren rinteelle, siellä on lämpimiä lähteitä, kylä on siistissä kunnossa, kylmyys ei laaksossa tunnu niin voimakkaana (itseasiassa, shortseilla selvisi ihan hyvin) ja lukuisten rotkojen ja vesiputouksien takia paikalla on ties minkälaisia aktiviteetteja.

 

Kävimme matelijatalossa ihailemassa käärmeitä (5m kuristajaboa oli ehdottomasti mun lemppari, ja toiselle sijalle pääsi myrkyllinen pikkukäärme, joka hyökkäili meidän kimppuun lasinsa toiselta puolelta koko ajan), kaloja (tykkäsin piraijoiten hampaista ja puolen metrin kokoisista kultakaloista) ja lintuja (mm. fasaaneja, mutta missä väreissä niitä riittikään! Eikä niissä flamingoissakaan ollut valittamista). Tämän jälkeen hulluus vei taas voiton, joskin astetta pahempana kuin aiemmin. Jos siis joku jo kärsi pelkotiloista sen riippuliitelyn takia, ei kannata lukea seuraavaa pätkää. ;)

 

Ylitettiin yksi joki, joka virtasi syvän uoman pohjalla kaapelia pitkin liikkuvalla metallivaunulla. Toiselle puolelle kun päästiin, saimme valita, haluammeko palata samaa tietä, vai mielummin laskea toista kaapelia pitkin istualteen / makuulteen. Minä ja Miguel ylivoimaisesti hulluimpina haluttiin tietenkin lasketella alaspäin makuultaan, jossa nopeus on n. 100km/h. Ei kun siis lentämään rotkon yli!

 

Adrenaliinin täyttäminä kiivettiin takaisin ylös mamin ja papin luokse, jotka pudistelivat päätään sen oloisina, että "voi noita nuoria, mitäköhän hullua ne keksivät seuraavaksi... kunhan nyt eivät vain kuolisi koetellessaan fysiikan lakeja". Yhdessä tuumin suunnattiin syömään, ja väsyneimmät (eli mami ja papi) suuntasivat hotellille. Koska päivää oli vielä jäljellä, päädyimme nuorison voimin sieppaamaan auton ja matkaamaan vesiputouksille. Etsittyämme pitkään, löysimme kauniin vesiputouksen, joka tosin edellytti n. 20 min laskeutumista portaita pitkin. No, nautimme jonkinaikaa alhaalla, ennen kuin lähdimme kiipeämään ylöspäin. Ei siinä mennyt kuin tunnin verran...

 

Väsyneinä mutta iloisina palasimme hotellille, vaihdoimme vaatteita ja suuntasimme kuumien lähteiden luokse. Maksettuamme itsemme sisään, löysimmekin Roberton ja Erikan, jotka olivat töitä tekemässä samoilla suunnilla. Vaihdoimme noin 100 kertaa lämpimästä (n. 35C) altaasta kylmään (ehkä 10-15C) ja takaisin. Roberton suureksi harmiksi kuuma allas ei polttanut minua, eikä kylmä allas tuntunut kylmältä (kiitokset näille legendaarisille Korpirauhan uintireissuille. Lämmöllä muistellen pääsiäisen "jos uit koskettamaan tota jääkimpaletta, annan sulle karkin" lupauksia...), joten mua ei pahemmin haitannut, jos velipoika heitti mut sinne kylmään veteen. Sitä sen sijaan haittasi, kun mä kiskoin sen aina mukanani (kiitokset partiosta tutuille laiturisodille, mua ei enää heitetä sinne veteen ilman seurauksia!).

 

Palasimme hotellille väsyneinä mutta rentoutuneina, ja vaatteiden vaihdon jälkeen suuntasimmekin baariin. Miguel ja Marita jäivät Mickey-vauvan kanssa hotellille, mutta olihan meitä silti useampi (mami, papi, Genesis, Roberto, Erika ja minä), joten baari lupasi ilmaiset tervetuliaisjuomat. Sen jälkeen sitten olutpullot kiertoon kaiken jutustelun seassa. Päädyimme tanssimaan, ja kieltämättä useampikin mies katsoi Robertoa ihmeissään, kun velipojalla oli kolme tyttöä tanssiseurana. Lopulta uni voitti, ja Genesis ja Erika suuntasivat hotellille. Samasta baarista löytyi myös kolme tanskalaista nuorta, jotka jäivät hetkeksi juttelemaan niitä näitä, ennen kuin suuntasivat toiseen yökerhoon. Roberton kanssa tuli naurettua niiden huonolle espanjalle (lopulta armahdin tanskalaisia ja käänsin keskustelun englanniksi, mikä taas närkästytti Robertoa). Aika hassua ajatella, miten paljon oma espanja onkin parantunut tässä ajassa... Luoja, joskus mäkin puhuin niinkuin ne tanskalaiset! Ei näin.

 

Kun lopulta papikin halusi suunnata hotellille, lähdimme kaikki neljä sinne yhtä matkaa. Nauroimme Roberton kanssa koko matkan hotelliin, sillä missä vaiheessa tilanne kääntyi niin päin, että minä ja veli oltiin molemmat täysin selvinä ja vanhemmat lähinnä yrittivät erottaa vasenta kättään oikeasta? No, kun sitten autoimme hiukkasen liikaa oluesta nauttineet vanhempamme niiden huoneeseen, pääsimme itsekin nukkumaan.

 

Aamuaikaisella lähdimme autojen kyydeillä kohti viidakkoa, joka olisi seuraava pysäkkimme. Suuntasimme Misahualli-nimiseen kylään, seikkailimme Amazonin joessa kanootinkaltaisella veneellä ja tutustuimme suloisiin Herra Tossavaisen veljiin ja siskoihin. Nämä pienet villit apinat saivat naurua aikaan itse kussakin kaikkine temppuineen, joita meille esittivät.

 

Koska aikamme oli valitettavasti kortilla, meidän tuli palata vielä samana yönä Quitoon. Näin ollen lähdimme viidakosta varhain, joskin pysähdyimme vesiputoukselle uimaan. Taas kerran minä ja Miguel osoitimme rohkeutemme ja loikkasimme ensimmäisinä virtauksen keskipisteeseen. Hetken siellä pyörittyämme, päätimme asettua kosken kiville istumaan, ja lopulta Marita ja Genesis uskaltautuivat seuraamme. Roberto sen sijaan pelkäsi, joten eiköhän sitä velipoikaa pitänyt hiukan rohkaista. Tunnetusti mä onnistun tässä aina parhaiten, joten kilttien pyyntöjen ("Noni, hyppää ny tonne virran vietäväks, vai mikä pelkuri sä oikeen oot? Näytä ny hei että oot mies etkä joku keskiajan avuton prinsessa! Jos mäkin jaksoin uida tuolta takasin, ei se tuota sulle ongelmia, vai mitä tapahtu sille veljelle, joka kauhoo altaan päästä päähän nopeemmin kuin kukaan muu? Hei oikeesti, et voi olla noin kakara!") jälkeen Roberto oli kahden vaiheilla. Veikkaan, että mun viimeinen ystävällinen vihjaus siitä, että mä tiedän, mitä papin kadonneelle whiskypullolle oli tapahtunut sai veljen muuttamaan mielensä ja loikkaamaan muiden sekaan. (Miguelin kanssa naurettiin jälkikäteen kunnolla koko operaatiolle... Veli toteskin, että jos ei suostuttelemalla Robertoa saa tekemään jotain, kiristys on se seuraavaks paras tapa. Miguelin nauru loppui lyhyeen, kun mä totesin, että mä siis tosiaan tiedän, mitä sille whiskylle tapahtui - veljet veivät yhteistuumin yhden papin pulloista pitääkseen hauskaa kaveriporukalla.)

 

Hetken säätämisen jälkeen tultiin siihen tulokseen, että parempi jos yksi meistä vaihtaa Roberton autoon, koska siten meidän auton takapenkillä ei olisi neljää henkilöä (+ Mickey-vauva). Mä sitten lupauduin vaihtamaan Erikan seuraksi, koska Genesis halus mielummin olla samassa autossa mamin kanssa. No, siinäpä vasta nauru raikasi, kun minä ja Erika keskusteltiin takapenkillä. Roberto totesi, että Erika oli hiljainen seuralainen aiemmin vain hänen ja papin kanssa, mihin papi yhtyi "no ei Anniinakaan paljoa melua aiheuttanut kun matkattiin kaikki yhdessä". Tälle nauraen vain jatkettiin vilkasta keskustelua Erikan kanssa. Roberto yritti epätoivoisesti varastaa huomiota kaikin mahdollisin keinoin, mutta luovutti lopulta, kun ei enää pysynyt mukana siinä, mistä puhuttiin Erikan kanssa. Voisin vannoa, että veli ja papi vaihtoivat keskenään katseita, joiden suurin merkitys oli sanoa "naiset".

 

Quitossa levitimme kaikki mahdolliset patjat ja tyynyt olohuoneen lattialle, jotta jokainen mahtuisi nukkumaan mukavasti. Erika ja Roberto lähtivät aikaisin aamulla kohti Santo Domingoa, me loput seurasimme sitten perästä muutamaa tuntia myöhemmin. Unohdin kamerani Roberton autoon, mutta onneksi Erika oli napannut sen mukaansa, joten ei tarvinnut kuin suunnata naapuriin pyytämään. Roberton tuntien se kamera olisi kadonnut kolme sekuntia sen jälkeen, kun Roberto koskisi siihen... Veli hukkaa aivan kaiken, aina avaimista autoonsa. (ei, sen autoa ei varastettu. Veli vain unohti, minne oli parkeerannut sen täällä hosteriassa...)

 

Mitäs vielä... Aprillipäivä (joka oli täällä aiemmin, eikä huhtikuun ensimmäinen) meni oikein loistavasti. Onnistuin huijaamaan Robertoa, että mun paluupäivä oli vaihdettu huhtikuun puoleen väliin, mikä sai veljen ettimään YFUn puhelinnumeroa valittaakseen niille. Genesiksen kanssa huijattiin yhteistuumin Miguelia, että Marita (sen tyttöystävä) oli uudelleen raskaana, eikä tiennyt miten kertoa Miguelille. Ja Beggeä viilattiin linssiin puhelinsoitolla, jossa möngerrettiin epäselvällä espanjalla ties mitä, johon Begge-maailmanparantaja reagoi sillä, että hetken päästä Roberto soitti meille, "tytöt, paras sitten sanoa, että se kännipuhelu Beggelle oli pilaa, tai muuten tuun sinne ja ripustan teidän hiuksista seinälle". Jokaikinen pila meni läpi täydestä (ehkäpä sen takia, että ollaan vaan Genesiksen kanssa supernokkelia ja häikäilemättömiä), eikä kukaan osannut epäillä meidän aikeita. Monet muut pienet käytännönpilat (kuten punainen maali mun kädessä; "MAMII! Genesis leikkas mua käteen puukolla!" - "GENESIS!!"), Miguelin musta silmä ("MAMII! Kato mitä mun siskot teki, vaikka halusin vaan auttaa niitä!" - "TYTÖT!"), Genesiksen poikaystävä ("GENESIS! Joku poika soitti just ja pyys sen tyttöystävää puhelimeen! Sä oot niin vainaa!" - "HAHAA! Aprillia papi, se oli Miguel joka soitti!") ja lukuisat muut sekoilut.

 

Ei sillä, täällä on ihan normaalia, että kaikki kiljuu "MAMII!" jos jotain tapahtuu. Kun sua kiusataan, kilju mamia, ja problem solved. Genesiksen kanssa käytetään tätä ihan liikaa, mutta mitäs pienistä, pidän sienistä... Normaali-ilta television ääressä: "MAMII! Genesis löi mua" - "GENESIS!" - "Mutta mami, en mä lyönyt!" ... ja hetkeä myöhemmin kun mä liikahdan ihan vähän, "MAMII! Anniina tönii!" - "ANNIINA!" - "Mutta mami, en mä töniny!" ... Ja tätä jatkuu sitten määrittelemättömän aikajakson verran. Kaikki toisaalta tietävät, että kyseessä on vitsi, eikä kukaan oikeasti lyö tai potki, mutta... On se leikkiminen ny vaan kivaa! Ei, en myönnä olevani lähellä täysi-ikää. Se on harhaluulo. Olen oikeasti 4v lapsonen :)

 

Leikkasin hiukseni lyhyiksi, kuten joskus tammikuun lopuilla lupasin vedonlyönnin yhteydessä. Rakastuin lyhyisiin hiuksiin (ja sitä paitsi, pitkänä ne oli kamalan palaneet ja yök) ja suunniteltiin jo Genesiksen kanssa seuraava look, joka ois tarkoitus toteuttaa juuri ennen Suomeen lähtöä. Täällä kun se hiusten leikkaus maksaa $10... Hihi. Mun perhe tykkäsi kovasti tästä leikkauksesta, ja ilmeisesti monet lattarimiehetkin, sillä jos aiemmin n. kerran viikossa joku pyysi puhelinnumeroa / facebookkia, nyt sitä pyydetään 10-20 kertaa päivässä. Sunnuntaina tehtiin uusi ennätys, sillä multa pyydettiin numeroa / facea 47 kertaa ja Genesikseltä 13 kertaa, eli yhteensä saatiin huikea 60 pyyntöä. Mikäpä tässä... varsinkin, kun on kätevää antaa hosterian numero, esittäytyä väärällä nimellä ja pyytää etsimään tällä keksityllä nimellä Facebookista. ;) Ainiin, ja mä oon nyt sitten naimisissa oleva rikollinen, koska yhden miehen mielestä olin laittoman kaunis, ja mun siis täytyi varmasti olla naimisissa. En vaivautunut korjaamaan, vaan olin sitten loppupäivän tuntemattoman haamumieheni rikollisen kaunis vaimo. x)

 

Juuri tänään (eli keskiviikkona 4.4.) lähdettiin aamulla hetken varoitusajalla katsomaan Yuri King -nimisen paikkakunnan (n. 20min päässä Santo Domingosta) vesiputouksia. Tuli käveltyä paljon ja kiivettyä ylöspäin milloin pienenpientä polkua pitkin ja milloin köyden avulla, mutta päästiinpähän näkemään kauniita vesiputouksia! Uimme virtauksen seassa, ja kiipesimme myös yhtä vesiputousta pitkin ylös valokuvia varten. Se muuten oli hauskaa, kun yritti löytää sen voimakkaan virtauksen keskeltä jalansijaa, samalla kun roikkuu käsivoimin kiinni seinämässä... No, eipähän kukaan loukkaantunut tai mitään. :D

 

Päivä päivältä meininki käy hullummaksi, kuten tämän päiväinen hyvin osoitti. Laskeuduimme nimittäin liki pystysuoraa vesiputousta pitkin alas! Olihan siinä kiveen solmittu köysi ja turvavaljaat apuna, mutta kyllä huvia riitti, kun yksi kerrallaan ninjailtiin alas. Päädyin sitten ensimmäiseksi laskeutuvaksi tytöksi Genesiksen ja Erikan arastellessa, mutta mikäpä siinä - oli oikeastaan aika hauskaa laskeutua heti Roberton jälkeen (vaikka veli onnistuikin säheltämään tyylikkäästi). Ainakin oli joku vastarannalla auttamassa ylös virran keskeltä.

 

Sitten koittikin paluun vuoro, tosin pysähdyimme pienemmän vesiputouksen luokse, jotta halukkaat pääsisivät vielä kerran uimaan. Santo Domingoon palattiin bussilla väsyneinä mutta hyväntuulisina, samalla kun suunniteltiin seuraavia retkiä. Roberto kun laittoi pystyyn oman yrityksen, joka järjestää retkiä ympäri Ecuadoria. Näin ollen minä ja Genesis ollaankin nyt vakuuteltu velipoikaa siitä, että hänen pitää tutustua itsekin ensin eri paikkoihin ja harrastuksiin, ja meidän mukana vieminen on varmasti kannattavaa.... No, saa nyt nähdä, ehkäpä Roberto meidät vielä vie jonnekin.

 

Genesiksen kanssa ollaan kehitetty monia uusia hienoja rituaaleja, mitkä ovat saaneet vanhemmat joko nauramaan onnellisesti tai pyörittelemään päätään sanoen "noi tytöt on kyllä aivan hulluja". Aamuisin on kiva laskeutua meidän huoneen parvekkeelta alkavaa vesiputousta pitkin ja loikata sieltä sitten uima-altaaseen. Myöskin randomit "moikka, me lähetään keskustaan" ilmoitukset ovat käyneet vanhemmille tutuiksi. Eikä saa unohtaa niitä kertoja, kun sataa, ja juoksemme kahdestaan sateessa kuin hullut, nauraen ja laulaen, joskus ehkä tanssienkin. Tai toinen vaihtoehto on pinkoa yhdessä suuren pyyhkeen alla, jottei kastuttaisi... Mamikin on jo niin tottunut löytämään meidät hänen huoneen suihkun lattialta istumasta vaatteet likimärkinä (ja suihkun siunattu lämmin vesi niskaan valuen), ettei enää edes sano mitään.

 

Tällaista tänne, tulipa pitkä vuodatus. Kuvat tosiaan pitää etsiä Facebookista, johtuen netin ilmiömäisestä nopeudesta (oon niin ylpee, että se latas ne 45 kuvaa Facebookkiin VAIN puolessatoista tunnissa. Sehän tarkoittaa 2min latausaikaa / kuva, mikä on ennätys. Yleensä pelkkään lataamiseen menee n. 15min / kuva. Ja sit pitäis jaksaa kirjotella kuvatekstejä, tägätä porukkaa ja lisätä kuvauspaikka... Kuvien lisääminen = melkein mahdoton tehtävä)

 

Aivan. Unohdinkin aiemmin mainita: kaikille uteliaille tiedoksi - palaan Suomen rajojen sisäpuolelle heinäkuun ensimmäisinä päivinä. Pian siis nähdään! :)