Ajattelin, että Punta Canan all-included loma ansaitsee oman blogimerkintänsä, mutta... tässä sitä nyt ollaan, vetämässä jälleen yhteenvetoa kaikista tapahtumista.


Punta Canan hotelli.

 

Lähdimme maanantaina aamupäivästä Quitoon kahdella autolla. Hetken juupaseipäs-väittelyn jälkeen me nuoret valloitimme Roberton auton ja jätimme vanhemmat kaksistaan matkalaukkujen kanssa suurempaan autoon. No, tuskin olimme matkanneet kymmentä minuuttia, kun Genesis jo tiivisti jokaisen ajatuksent hienosti yhteen: "Onpa kiva matkata sisarusporukalla, ilman vanhempien haukansilmien vahtivaa kyttäystä." Pysähdyimme ihastelemaan vesiputousta, ajoimme rallia mutkaisella vuoristotiellä, sähläsimme, nauroimme ja ylipäätään sekoilimme. Kun lopulta tavoitimme vanhemmat, Roberto ja Miguel päättivät, että oli aika tehdä jotain repäisevää samalla, kun ohitamme vanhempien auton. No, "jotain repäisevää" oli lopulta Roberton paljas takapuoli vanhempien puoleisesta ikkunasta ulos työnnettynä. Tietenkin me tunnolliset siskokset takapenkillä naurettiin vatsamme kipeäksi, varsinkin siinä vaiheessa, kun papi alkoi tööttäilemään ja mami heilutti nyrkkiä ja huulilta luettuna päästeli kiitettävän liudan kirosanoja meidän kunniaksemme.

 

Quitossa asetuimme mukavasti tädin ja sedän taloon, ja väsyneimmät kiipesivät yläkerran makuuhuoneeseen. Kylmyyden keskellä itse kukin nautti käpertyessään lämpimien vilttien alle ja katsoessaan lastenelokuvia telkkarista. Myöhemmin iltapäivällä suuntasimme lentokentälle, jossa ne varsinaiset ongelmat alkoivat. Ensin oli epäselvyyttä siitä, tarvitsenko minä viisumia vai en, sillä check-inniä tekevä työntekijä oli varma, että suomalaiset tarvitsevat viisumin. Lopulta matkanjärjestäjä tarkisti asian netistä, ja ilmoitti, ettei viisumia tarvita.


Punta Canasta löydetyt uudet ystävät. Minä tietenkin toimin tulkkina.

 

No, seuraava ongelma koitti heti seuraavassa pisteessä, juuri ennen turvatarkastuksia. Multa kuulemma puuttui joitain papereita ja lupia, mutta hetken tutkimisen jälkeen nekin löydettiin ja matka jatkui kohti turvatarkastusta. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun pääsin läpi turvatarkastuksesta ilman mitään häiriötä. Se olikin varmaan ainoa kohta koko lähtöhässäkässä, joka sujui suunnitelmien mukaan. Miguelilla sen sijaan ei käynyt niin hyvä "tuuri". Roberto sujautti Miguelin housunlahkeen taitokseen rautaisen avaimen, kun Miguel oli kulkemassa portin läpi. No, kuten arvata saattaa, portti reagoi hälyytyksellään. Eikun vaan sivummalle, ja turvamies kävi Miguelin läpi paikka paikalta, kunnes löysi huutavan kohdan. Hetken ihmettelyn jälkeen avain tippui taitoksesta, ja minä ja Roberto hajottiin nauramaan. Tässä vaiheessa Miguelin ilme oli sen näköinen, että liuettiin Roberton kanssa nopeasti ravintolaan odottamaan muita. Ihan vaan, ettei loma alkaisi sairaalareissulla.

 

Syötiin ja juteltiin, ja säikyttelin Genesistä, Miguelia ja Robertoa tarinoilla lentokoneista. Nämä kolme kun eivät koskaan olleet nousseet lentokoneen kyytiin, minkä takia olivatkin oikein innoissaan. Ainakin siihen asti, kunnes istuttiin siellä lentokoneen sisällä ja käännyttiin kiitoradan alkuun. Tässä vaiheessa vieressä istuva Roberto tarttui mun kädestä niin lujaa kiinni, että meni tunto ja hoki "me kuollaan, me kuollaan, me kuollaan" ja mä vaan nauroin. Laskin tyylikkäästi 3, 2, 1, nyt, ja kone nousikin juuri sillä hetkellä. Kun pahin nousukiito oli ohitse, Roberto uskaltautui katsomaan vieressään olevasta ikkunasta ulos, ja hetkessäkö multa pyydettiin kameraa.


Hengissä selvittiin.

 

Punta Canaan saavuttiin aamuyöstä paikallista aikaa. Bussikyydeillä pääsimme hotelliimme, jossa saimme check-innin yhteydessä rannekkeet. Genesikselle lykättiin aikuisten ranneke mitään kyselemättä, mutta minä kun viimeisenä (ja näin ollen pahimman ryysiksen jälkeen) ojensin kättäni ranneketta varten, eikös se työntekijä kysynyt, kuinka vanha olen. Olin vastaamassa pokerinaamalla, että yhdeksäntoista, kun herra nappasi passini vierestään ja tsekkasi iän. Näin ollen mulle laitettiin lasten valkoinen ranneke, höh.

 

Asetuimme huoneisiimme ja kävimme nukkumaan. Mä jäin istuskelemaan parvekkeelle kun ei väsyttänyt kaiken innostuksen keskellä, ja kuuntelin ohikulkijoiden jutusteluja. Viiden aikoihin aamulla sitten nukkumaan, vain jotta voisi herätä neljää tuntia myöhemmin aamupalalle. Pääsin muuten eroon lasten rannekkeesta, kun Roberto kävi selittämässä sydämet sulattavan tarinan nuorelle työntekijälle. Tämä mies vilkaisi ympärilleen vain pomonsa varalta, ja samassa hetkessä leikkasi mun valkoisen rannekkeen ja vaihtoi sen aikuisten oranssiin versioon.


Sekoilua rannalla ft. Genesis, Miguel ja mami.

 

Päivät Punta Canassa kuluivat turkoosissa meressä uiden, uima-altaissa pelaten (mm. koris ja lentis olivat ehdottomat suosikit!), uusiin tyyppeihin tutustuen (toimin tulkkina joka kerta, kun törmättiin kanadalaisiin tai jenkkeihin, joita Punta Canassa muuten riitti tähän aikaan vuodesta!) ja syöden. Myös rantabaarien coctailit tulivat tutuiksi, vaikka Genesiksen kanssa suosittiinkin jäähilejuomia alkoholipitoisten coctailien sijaan.

 

Illat vietimme päivällisen jälkeen suuressa amfiteatterissa ihastelemassa sen illan showta. Tämän jälkeen mami ja papi suuntasivat huoneeseensa, ja me nuoret "jäätiin hetkeksi ihastelemaan tähtitaivasta", eli oikeastaan suunnattiin yökerhoon. Näin ollen ne yöt sitten kuluivatkin yökerhossa aina aamukahteen, jolloin mokoma suljettiin. No, hätä ei ollut sen näköinen, sillä Sport Bar oli auki 24h, joten sen jälkeen suuntasimme sinne pelaamaan biljardia. Aamulla sitten noustiin aikaisin, jotta voisimme pitää hauskaa koko päivän verran... Ja jos mami tai papi kysyivät, moneltako palasimme, vastaus oli aina "aikaisin". Jos tiedusteltiin enemmän, yleensä selitimme jotakin yhdestätoista. Parempi kun eivät tiedä, kuinka rakkaat lapset olivat poikkeuksetta ainakin aamuneljään asti ylhäällä. Viimeisenä yönä palasimme huoneisiimme sopivasti puoli kahdeksan aikaan aamulla... Juuri, kun papi alkoi soittelemaan huoneisiin ja herättelemään meitä aikaista aamupalaa varten.


Uima-altaan hauskuudet. Kuvassa pomppaavan meikän lisäksi Miguel, mami ja papi.

 

No, loma meni oikein täydellisesti lomaillessa, ja kieltämättä itse kukin nautti vapaudesta, jonka Punta Cana meille soi. Genesis ei oikein osannut innostua, mutta suotakoon se anteeksi, sisko on erittäin tottunut olemaan koko ajan vanhempiensa kanssa. Mä sen sijaan huitelin milloin missäkin, ja kuten mami totesikin "Anniina tuntee varmaan koko Punta Canan vierailijat ja työntekijät". Mikä sinällään oli totta, että meidän hotellissa kyllä liki jokainen tervehti mua. Mut kun kerrankin saattoi huidella koko päivän missä tahansa, ilman että oli joku hengittämässä niskaan, piti siitä ottaa ilo irti. :) Ja mun puolustukseks on kyllä sanottava, että mä olin sentään aina paikalla, kun suunniteltiin, että tehdään jotain yhdessä perheen kanssa. Toisin kuin rakkaat veljet, jotka yleensä joivat hiukan liikaa, ja pysyttelivät huoneissaan mielellään aina puoleen päivään asti "kun päätä särkee ja silmiin sattuu toi aurinko ja oksettaa".


Perhekuva. Kukaan mitään kameraa katso.

 

Sitten palattiinkin takaisin, ja heti viikonlopun jälkeen koitti se karu todellisuus, joka myös kouluna tunnetaan. No, eihän tässä montaa viikkoa ole koulussa käytävänä, joten...

 

Ajattelin, että seuraava blogimerkintä (tai teidän aktiivisuudestanne riippuen sitä seuraava...) olisi ns. kysymys-vastauspostaus. Eli ideana yksinkertaisesti on, että kommentoitte tähän kirjoitukseen - kuten aina teette ;) -, ja esittäisitte siinä sivussa kysymyksiä. Voivat liittyä ihan mihin vaan, esimerkkeinä nyt vaikka mainittakoon kulttuuri ja elämä täällä, parhaat hetket, huonoimmat kokemukset, myytit joita olette kuulleet... Kyselkää siis mitä mieleen tulee, ja kokoan kysymyksistä sitten seuraavan blogikirjoituksen vastauksineen. Eli kysymyksiä tulemaan, ja saatte kerrankin kirjoituksen, joka oikeasti kiinnostaa. Kaikkiin kysymyksiin saatte vastauksen, ja mikäli näyttää siltä, että niitä riittää, teen kaksi blogipostausta. Tai vaikka kymmenen, jos nyt niikseen tulee. Kunhan nyt vain kyselette kysymyksiä, jotka olette aina halunneet tietää Ecuadorista ja mun elämästä täällä. Jos ette lähetä kysymyksiä, kerron teille koko seuraavan blogikirjoituksen verran jostain äärimmäisen tylsästä ja inhottavasta asiasta.

 

3, 2, 1... NYT! Kysymyksiä tulemaan!


Kattokaa nyt, minäkin innokkaasti viittaamassa, että pääsen kysymään! :D