Maailman toisella puolen

perjantai, 4. toukokuu 2012

Punta Cana 9.-13.4

Ajattelin, että Punta Canan all-included loma ansaitsee oman blogimerkintänsä, mutta... tässä sitä nyt ollaan, vetämässä jälleen yhteenvetoa kaikista tapahtumista.

Punta Canan hotelli.

Lähdimme maanantaina aamupäivästä Quitoon kahdella autolla. Hetken juupaseipäs-väittelyn jälkeen me nuoret valloitimme Roberton auton ja jätimme vanhemmat kaksistaan matkalaukkujen kanssa suurempaan autoon. No, tuskin olimme matkanneet kymmentä minuuttia, kun Genesis jo tiivisti jokaisen ajatuksent hienosti yhteen: "Onpa kiva matkata sisarusporukalla, ilman vanhempien haukansilmien vahtivaa kyttäystä." Pysähdyimme ihastelemaan vesiputousta, ajoimme rallia mutkaisella vuoristotiellä, sähläsimme, nauroimme ja ylipäätään sekoilimme. Kun lopulta tavoitimme vanhemmat, Roberto ja Miguel päättivät, että oli aika tehdä jotain repäisevää samalla, kun ohitamme vanhempien auton. No, "jotain repäisevää" oli lopulta Roberton paljas takapuoli vanhempien puoleisesta ikkunasta ulos työnnettynä. Tietenkin me tunnolliset siskokset takapenkillä naurettiin vatsamme kipeäksi, varsinkin siinä vaiheessa, kun papi alkoi tööttäilemään ja mami heilutti nyrkkiä ja huulilta luettuna päästeli kiitettävän liudan kirosanoja meidän kunniaksemme.

Quitossa asetuimme mukavasti tädin ja sedän taloon, ja väsyneimmät kiipesivät yläkerran makuuhuoneeseen. Kylmyyden keskellä itse kukin nautti käpertyessään lämpimien vilttien alle ja katsoessaan lastenelokuvia telkkarista. Myöhemmin iltapäivällä suuntasimme lentokentälle, jossa ne varsinaiset ongelmat alkoivat. Ensin oli epäselvyyttä siitä, tarvitsenko minä viisumia vai en, sillä check-inniä tekevä työntekijä oli varma, että suomalaiset tarvitsevat viisumin. Lopulta matkanjärjestäjä tarkisti asian netistä, ja ilmoitti, ettei viisumia tarvita.

Punta Canasta löydetyt uudet ystävät. Minä tietenkin toimin tulkkina.

No, seuraava ongelma koitti heti seuraavassa pisteessä, juuri ennen turvatarkastuksia. Multa kuulemma puuttui joitain papereita ja lupia, mutta hetken tutkimisen jälkeen nekin löydettiin ja matka jatkui kohti turvatarkastusta. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun pääsin läpi turvatarkastuksesta ilman mitään häiriötä. Se olikin varmaan ainoa kohta koko lähtöhässäkässä, joka sujui suunnitelmien mukaan. Miguelilla sen sijaan ei käynyt niin hyvä "tuuri". Roberto sujautti Miguelin housunlahkeen taitokseen rautaisen avaimen, kun Miguel oli kulkemassa portin läpi. No, kuten arvata saattaa, portti reagoi hälyytyksellään. Eikun vaan sivummalle, ja turvamies kävi Miguelin läpi paikka paikalta, kunnes löysi huutavan kohdan. Hetken ihmettelyn jälkeen avain tippui taitoksesta, ja minä ja Roberto hajottiin nauramaan. Tässä vaiheessa Miguelin ilme oli sen näköinen, että liuettiin Roberton kanssa nopeasti ravintolaan odottamaan muita. Ihan vaan, ettei loma alkaisi sairaalareissulla.

Syötiin ja juteltiin, ja säikyttelin Genesistä, Miguelia ja Robertoa tarinoilla lentokoneista. Nämä kolme kun eivät koskaan olleet nousseet lentokoneen kyytiin, minkä takia olivatkin oikein innoissaan. Ainakin siihen asti, kunnes istuttiin siellä lentokoneen sisällä ja käännyttiin kiitoradan alkuun. Tässä vaiheessa vieressä istuva Roberto tarttui mun kädestä niin lujaa kiinni, että meni tunto ja hoki "me kuollaan, me kuollaan, me kuollaan" ja mä vaan nauroin. Laskin tyylikkäästi 3, 2, 1, nyt, ja kone nousikin juuri sillä hetkellä. Kun pahin nousukiito oli ohitse, Roberto uskaltautui katsomaan vieressään olevasta ikkunasta ulos, ja hetkessäkö multa pyydettiin kameraa.

Hengissä selvittiin.

Punta Canaan saavuttiin aamuyöstä paikallista aikaa. Bussikyydeillä pääsimme hotelliimme, jossa saimme check-innin yhteydessä rannekkeet. Genesikselle lykättiin aikuisten ranneke mitään kyselemättä, mutta minä kun viimeisenä (ja näin ollen pahimman ryysiksen jälkeen) ojensin kättäni ranneketta varten, eikös se työntekijä kysynyt, kuinka vanha olen. Olin vastaamassa pokerinaamalla, että yhdeksäntoista, kun herra nappasi passini vierestään ja tsekkasi iän. Näin ollen mulle laitettiin lasten valkoinen ranneke, höh.

Asetuimme huoneisiimme ja kävimme nukkumaan. Mä jäin istuskelemaan parvekkeelle kun ei väsyttänyt kaiken innostuksen keskellä, ja kuuntelin ohikulkijoiden jutusteluja. Viiden aikoihin aamulla sitten nukkumaan, vain jotta voisi herätä neljää tuntia myöhemmin aamupalalle. Pääsin muuten eroon lasten rannekkeesta, kun Roberto kävi selittämässä sydämet sulattavan tarinan nuorelle työntekijälle. Tämä mies vilkaisi ympärilleen vain pomonsa varalta, ja samassa hetkessä leikkasi mun valkoisen rannekkeen ja vaihtoi sen aikuisten oranssiin versioon.

Sekoilua rannalla ft. Genesis, Miguel ja mami.

Päivät Punta Canassa kuluivat turkoosissa meressä uiden, uima-altaissa pelaten (mm. koris ja lentis olivat ehdottomat suosikit!), uusiin tyyppeihin tutustuen (toimin tulkkina joka kerta, kun törmättiin kanadalaisiin tai jenkkeihin, joita Punta Canassa muuten riitti tähän aikaan vuodesta!) ja syöden. Myös rantabaarien coctailit tulivat tutuiksi, vaikka Genesiksen kanssa suosittiinkin jäähilejuomia alkoholipitoisten coctailien sijaan.

Illat vietimme päivällisen jälkeen suuressa amfiteatterissa ihastelemassa sen illan showta. Tämän jälkeen mami ja papi suuntasivat huoneeseensa, ja me nuoret "jäätiin hetkeksi ihastelemaan tähtitaivasta", eli oikeastaan suunnattiin yökerhoon. Näin ollen ne yöt sitten kuluivatkin yökerhossa aina aamukahteen, jolloin mokoma suljettiin. No, hätä ei ollut sen näköinen, sillä Sport Bar oli auki 24h, joten sen jälkeen suuntasimme sinne pelaamaan biljardia. Aamulla sitten noustiin aikaisin, jotta voisimme pitää hauskaa koko päivän verran... Ja jos mami tai papi kysyivät, moneltako palasimme, vastaus oli aina "aikaisin". Jos tiedusteltiin enemmän, yleensä selitimme jotakin yhdestätoista. Parempi kun eivät tiedä, kuinka rakkaat lapset olivat poikkeuksetta ainakin aamuneljään asti ylhäällä. Viimeisenä yönä palasimme huoneisiimme sopivasti puoli kahdeksan aikaan aamulla... Juuri, kun papi alkoi soittelemaan huoneisiin ja herättelemään meitä aikaista aamupalaa varten.

Uima-altaan hauskuudet. Kuvassa pomppaavan meikän lisäksi Miguel, mami ja papi.

No, loma meni oikein täydellisesti lomaillessa, ja kieltämättä itse kukin nautti vapaudesta, jonka Punta Cana meille soi. Genesis ei oikein osannut innostua, mutta suotakoon se anteeksi, sisko on erittäin tottunut olemaan koko ajan vanhempiensa kanssa. Mä sen sijaan huitelin milloin missäkin, ja kuten mami totesikin "Anniina tuntee varmaan koko Punta Canan vierailijat ja työntekijät". Mikä sinällään oli totta, että meidän hotellissa kyllä liki jokainen tervehti mua. Mut kun kerrankin saattoi huidella koko päivän missä tahansa, ilman että oli joku hengittämässä niskaan, piti siitä ottaa ilo irti. :) Ja mun puolustukseks on kyllä sanottava, että mä olin sentään aina paikalla, kun suunniteltiin, että tehdään jotain yhdessä perheen kanssa. Toisin kuin rakkaat veljet, jotka yleensä joivat hiukan liikaa, ja pysyttelivät huoneissaan mielellään aina puoleen päivään asti "kun päätä särkee ja silmiin sattuu toi aurinko ja oksettaa".

Perhekuva. Kukaan mitään kameraa katso.

Sitten palattiinkin takaisin, ja heti viikonlopun jälkeen koitti se karu todellisuus, joka myös kouluna tunnetaan. No, eihän tässä montaa viikkoa ole koulussa käytävänä, joten...

Ajattelin, että seuraava blogimerkintä (tai teidän aktiivisuudestanne riippuen sitä seuraava...) olisi ns. kysymys-vastauspostaus. Eli ideana yksinkertaisesti on, että kommentoitte tähän kirjoitukseen - kuten aina teette ;) -, ja esittäisitte siinä sivussa kysymyksiä. Voivat liittyä ihan mihin vaan, esimerkkeinä nyt vaikka mainittakoon kulttuuri ja elämä täällä, parhaat hetket, huonoimmat kokemukset, myytit joita olette kuulleet... Kyselkää siis mitä mieleen tulee, ja kokoan kysymyksistä sitten seuraavan blogikirjoituksen vastauksineen. Eli kysymyksiä tulemaan, ja saatte kerrankin kirjoituksen, joka oikeasti kiinnostaa. Kaikkiin kysymyksiin saatte vastauksen, ja mikäli näyttää siltä, että niitä riittää, teen kaksi blogipostausta. Tai vaikka kymmenen, jos nyt niikseen tulee. Kunhan nyt vain kyselette kysymyksiä, jotka olette aina halunneet tietää Ecuadorista ja mun elämästä täällä. Jos ette lähetä kysymyksiä, kerron teille koko seuraavan blogikirjoituksen verran jostain äärimmäisen tylsästä ja inhottavasta asiasta.

3, 2, 1... NYT! Kysymyksiä tulemaan!

Kattokaa nyt, minäkin innokkaasti viittaamassa, että pääsen kysymään! :D

keskiviikko, 4. huhtikuu 2012

Adrenaliinin vallankumous

Tässä onkin tapahtunut vaikka mitä sitten viimeisen päivityksen jälkeen, vaikkei aikaa olekaan kulunut paljoa. Varoitan jo etukäteen, että ne kuvat pitää katsoa Facebookista, koska nettiyhteys on harvinaisen hidas, eikä näinollen kuvien lataaminen tänne onnistu. (Lohdutukseksi; lisäsin Facebookiin 45 kuvaa + muutaman päivän sisään saapuvat vesiputouskuvat, eli eiköhän niissä riitä katseltavaa hetkeksi)

Heti maaliskuun alussa, eräänä tiistai-iltana teimme kohtalokkaan päätöksen Genesiksen kanssa. Kyllästyttyämme kotona lojumiseen ihan kaksistaan (mami ja Miguel olivat Calcetassa ja papi huiteli kaikki päivät keskustassa), päätimme, että nyt vihdoin repäisemme ja karkaamme Quitoon kaksistaan. No, tuumasta toteen. Heti kun papi palasi kotiin, pyysimme lupaa reissuun koiranpentusimmujen ja kauniiden sanojen avulla. Papi luovutti ja antoi luvan sillä ehdolla, että pystyisimme vakuuttamaan mamin. Papin jo iloittua tehtävämme mahdottomuudesta, hioimme Genesiksen kanssa selitystämme paremmaksi, ja lopulta annoimme periksi. Niinpä soitimme mamille luottaen siihen, että mamin rakkaus tyttäriään kohtaan peittoaisi halun pitää meidät kotona.

No, niinhän siinä kävi, joten samana iltana pakkasimme laukut, laitoimme herätyksen valmiiksi ja kävimme nukkumaan intoa täynnä. Aamuaikaisella suuntasimme papin kyydillä bussiasemalle, ja niin matka Quitoon alkoi. Quiton päässä arvoimme pitkään, mikä olikaan sen asuinalueen nimi, jossa Dean-setä asuu, mutta lopulta muistimme osoitteen. Kommellusten jälkeen päädyimme oikean talon portaille, pyörähdimme sisällä sen verran, että jätimme laukkumme sinne ja jatkoimme matkaa kohti lähintä ostoskeskusta.

Loppupäivä kuluikin ostoskeskuksessa riehuen ja syöden. Kameran kanssa tuli pelattua ihan kiitettävästi, ja varmaankin parhaat naurut saimme, kun suuntasimme suureen lelukauppaan. Leikimme aikamme leluilla (ja otimme hulvattomia kuvia) kunnes vartijat alkoivat tuijotella sen verran tuimasti, että oli parempi suunnata toiseen paikkaan häiriköimään. Päädyimme lopulta elokuviin katsomaan Jack & Jill -elokuvaa. Oli muuten järkyttävän huono elokuva...

Illansuussa palasimme takaisin sedän asunnolle, jossa täti odottikin lämpimän ruuan kanssa. Setä saapui hiukan myöhemmin suklaan kera, koska kyllähän hänen prinsessoja pitää vähän hemmotella. Käperryimme tyytyväisinä lämpimien vilttien alle suureen sänkyyn, ja aamulla saimme kuulla, että loppuperhe oli suunnistamassa Quitoa kohti.

Päivä vietettiin ympäriinsä hilluessa, mutta saivatpahan muut hoidettua passinsa kuntoon, jotta voimme lähteä Punta Canan rannalle Dominikaaniseen tasavaltaan. Illan lopuksi seikkailimme ympäri Quitoa, jotta tutustuisin Quiton kirkkoihin ja muihin nähtävyyksiin. Hitaasti yksi jos toinenkin jäi auton lämpöön, ja lopulta vain minä ja Miguel ryntäilimme ympäri katuja ja toreja napsimassa kuvia.

Seuraavana aamuna palasimme aikaisin autolla takaisin kotiin, mikä kyllä nosti vastaväitteitä moneltakin. Ne valitukset kyllä hiljenivät, kun mami osti tuoretta, lämmintä leipää ja kaakaota. Itse kukin tyytyväisenä leipäänsä mutustellen (tai Genesiksen tapauksessa kasvoilleen painaen "ihanan lämmin tää leipä, mun posket olikin jo ihan jäässä") jatkettiin matkaa ilman suurempia tappeluita.

Kolmisen viikkoa myöhemmin lähdimme hetken mielijohteesta Quitoon koko perheen voimin. Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa vuoristossa, kuljimme erilaisten maisemien ja paikkojen halki, kärsimme kylmästä ja epämukavasta olosta auton takapenkillä, mutta pysähtyessämme Ecuadorin "farkkumaailmaan", itse kukin unohti valituksensa. Nimittäin ne samat farkut, joista maksoimme Santo Domingossa $50 tai enemmän, maksoivat täällä $10. Itse kukin sovitteli farkkuja kylmyydestä huolimatta, ja jokainen taisikin löytää ainakin yhdet, joista piti.

Myöhemmin saavuimme Baños-kylään, joka on turistien suosiossa. En kyllä ihmettele miksi: kylä on rakennettu tulivuoren rinteelle, siellä on lämpimiä lähteitä, kylä on siistissä kunnossa, kylmyys ei laaksossa tunnu niin voimakkaana (itseasiassa, shortseilla selvisi ihan hyvin) ja lukuisten rotkojen ja vesiputouksien takia paikalla on ties minkälaisia aktiviteetteja.

Kävimme matelijatalossa ihailemassa käärmeitä (5m kuristajaboa oli ehdottomasti mun lemppari, ja toiselle sijalle pääsi myrkyllinen pikkukäärme, joka hyökkäili meidän kimppuun lasinsa toiselta puolelta koko ajan), kaloja (tykkäsin piraijoiten hampaista ja puolen metrin kokoisista kultakaloista) ja lintuja (mm. fasaaneja, mutta missä väreissä niitä riittikään! Eikä niissä flamingoissakaan ollut valittamista). Tämän jälkeen hulluus vei taas voiton, joskin astetta pahempana kuin aiemmin. Jos siis joku jo kärsi pelkotiloista sen riippuliitelyn takia, ei kannata lukea seuraavaa pätkää. ;)

Ylitettiin yksi joki, joka virtasi syvän uoman pohjalla kaapelia pitkin liikkuvalla metallivaunulla. Toiselle puolelle kun päästiin, saimme valita, haluammeko palata samaa tietä, vai mielummin laskea toista kaapelia pitkin istualteen / makuulteen. Minä ja Miguel ylivoimaisesti hulluimpina haluttiin tietenkin lasketella alaspäin makuultaan, jossa nopeus on n. 100km/h. Ei kun siis lentämään rotkon yli!

Adrenaliinin täyttäminä kiivettiin takaisin ylös mamin ja papin luokse, jotka pudistelivat päätään sen oloisina, että "voi noita nuoria, mitäköhän hullua ne keksivät seuraavaksi... kunhan nyt eivät vain kuolisi koetellessaan fysiikan lakeja". Yhdessä tuumin suunnattiin syömään, ja väsyneimmät (eli mami ja papi) suuntasivat hotellille. Koska päivää oli vielä jäljellä, päädyimme nuorison voimin sieppaamaan auton ja matkaamaan vesiputouksille. Etsittyämme pitkään, löysimme kauniin vesiputouksen, joka tosin edellytti n. 20 min laskeutumista portaita pitkin. No, nautimme jonkinaikaa alhaalla, ennen kuin lähdimme kiipeämään ylöspäin. Ei siinä mennyt kuin tunnin verran...

Väsyneinä mutta iloisina palasimme hotellille, vaihdoimme vaatteita ja suuntasimme kuumien lähteiden luokse. Maksettuamme itsemme sisään, löysimmekin Roberton ja Erikan, jotka olivat töitä tekemässä samoilla suunnilla. Vaihdoimme noin 100 kertaa lämpimästä (n. 35C) altaasta kylmään (ehkä 10-15C) ja takaisin. Roberton suureksi harmiksi kuuma allas ei polttanut minua, eikä kylmä allas tuntunut kylmältä (kiitokset näille legendaarisille Korpirauhan uintireissuille. Lämmöllä muistellen pääsiäisen "jos uit koskettamaan tota jääkimpaletta, annan sulle karkin" lupauksia...), joten mua ei pahemmin haitannut, jos velipoika heitti mut sinne kylmään veteen. Sitä sen sijaan haittasi, kun mä kiskoin sen aina mukanani (kiitokset partiosta tutuille laiturisodille, mua ei enää heitetä sinne veteen ilman seurauksia!).

Palasimme hotellille väsyneinä mutta rentoutuneina, ja vaatteiden vaihdon jälkeen suuntasimmekin baariin. Miguel ja Marita jäivät Mickey-vauvan kanssa hotellille, mutta olihan meitä silti useampi (mami, papi, Genesis, Roberto, Erika ja minä), joten baari lupasi ilmaiset tervetuliaisjuomat. Sen jälkeen sitten olutpullot kiertoon kaiken jutustelun seassa. Päädyimme tanssimaan, ja kieltämättä useampikin mies katsoi Robertoa ihmeissään, kun velipojalla oli kolme tyttöä tanssiseurana. Lopulta uni voitti, ja Genesis ja Erika suuntasivat hotellille. Samasta baarista löytyi myös kolme tanskalaista nuorta, jotka jäivät hetkeksi juttelemaan niitä näitä, ennen kuin suuntasivat toiseen yökerhoon. Roberton kanssa tuli naurettua niiden huonolle espanjalle (lopulta armahdin tanskalaisia ja käänsin keskustelun englanniksi, mikä taas närkästytti Robertoa). Aika hassua ajatella, miten paljon oma espanja onkin parantunut tässä ajassa... Luoja, joskus mäkin puhuin niinkuin ne tanskalaiset! Ei näin.

Kun lopulta papikin halusi suunnata hotellille, lähdimme kaikki neljä sinne yhtä matkaa. Nauroimme Roberton kanssa koko matkan hotelliin, sillä missä vaiheessa tilanne kääntyi niin päin, että minä ja veli oltiin molemmat täysin selvinä ja vanhemmat lähinnä yrittivät erottaa vasenta kättään oikeasta? No, kun sitten autoimme hiukkasen liikaa oluesta nauttineet vanhempamme niiden huoneeseen, pääsimme itsekin nukkumaan.

Aamuaikaisella lähdimme autojen kyydeillä kohti viidakkoa, joka olisi seuraava pysäkkimme. Suuntasimme Misahualli-nimiseen kylään, seikkailimme Amazonin joessa kanootinkaltaisella veneellä ja tutustuimme suloisiin Herra Tossavaisen veljiin ja siskoihin. Nämä pienet villit apinat saivat naurua aikaan itse kussakin kaikkine temppuineen, joita meille esittivät.

Koska aikamme oli valitettavasti kortilla, meidän tuli palata vielä samana yönä Quitoon. Näin ollen lähdimme viidakosta varhain, joskin pysähdyimme vesiputoukselle uimaan. Taas kerran minä ja Miguel osoitimme rohkeutemme ja loikkasimme ensimmäisinä virtauksen keskipisteeseen. Hetken siellä pyörittyämme, päätimme asettua kosken kiville istumaan, ja lopulta Marita ja Genesis uskaltautuivat seuraamme. Roberto sen sijaan pelkäsi, joten eiköhän sitä velipoikaa pitänyt hiukan rohkaista. Tunnetusti mä onnistun tässä aina parhaiten, joten kilttien pyyntöjen ("Noni, hyppää ny tonne virran vietäväks, vai mikä pelkuri sä oikeen oot? Näytä ny hei että oot mies etkä joku keskiajan avuton prinsessa! Jos mäkin jaksoin uida tuolta takasin, ei se tuota sulle ongelmia, vai mitä tapahtu sille veljelle, joka kauhoo altaan päästä päähän nopeemmin kuin kukaan muu? Hei oikeesti, et voi olla noin kakara!") jälkeen Roberto oli kahden vaiheilla. Veikkaan, että mun viimeinen ystävällinen vihjaus siitä, että mä tiedän, mitä papin kadonneelle whiskypullolle oli tapahtunut sai veljen muuttamaan mielensä ja loikkaamaan muiden sekaan. (Miguelin kanssa naurettiin jälkikäteen kunnolla koko operaatiolle... Veli toteskin, että jos ei suostuttelemalla Robertoa saa tekemään jotain, kiristys on se seuraavaks paras tapa. Miguelin nauru loppui lyhyeen, kun mä totesin, että mä siis tosiaan tiedän, mitä sille whiskylle tapahtui - veljet veivät yhteistuumin yhden papin pulloista pitääkseen hauskaa kaveriporukalla.)

Hetken säätämisen jälkeen tultiin siihen tulokseen, että parempi jos yksi meistä vaihtaa Roberton autoon, koska siten meidän auton takapenkillä ei olisi neljää henkilöä (+ Mickey-vauva). Mä sitten lupauduin vaihtamaan Erikan seuraksi, koska Genesis halus mielummin olla samassa autossa mamin kanssa. No, siinäpä vasta nauru raikasi, kun minä ja Erika keskusteltiin takapenkillä. Roberto totesi, että Erika oli hiljainen seuralainen aiemmin vain hänen ja papin kanssa, mihin papi yhtyi "no ei Anniinakaan paljoa melua aiheuttanut kun matkattiin kaikki yhdessä". Tälle nauraen vain jatkettiin vilkasta keskustelua Erikan kanssa. Roberto yritti epätoivoisesti varastaa huomiota kaikin mahdollisin keinoin, mutta luovutti lopulta, kun ei enää pysynyt mukana siinä, mistä puhuttiin Erikan kanssa. Voisin vannoa, että veli ja papi vaihtoivat keskenään katseita, joiden suurin merkitys oli sanoa "naiset".

Quitossa levitimme kaikki mahdolliset patjat ja tyynyt olohuoneen lattialle, jotta jokainen mahtuisi nukkumaan mukavasti. Erika ja Roberto lähtivät aikaisin aamulla kohti Santo Domingoa, me loput seurasimme sitten perästä muutamaa tuntia myöhemmin. Unohdin kamerani Roberton autoon, mutta onneksi Erika oli napannut sen mukaansa, joten ei tarvinnut kuin suunnata naapuriin pyytämään. Roberton tuntien se kamera olisi kadonnut kolme sekuntia sen jälkeen, kun Roberto koskisi siihen... Veli hukkaa aivan kaiken, aina avaimista autoonsa. (ei, sen autoa ei varastettu. Veli vain unohti, minne oli parkeerannut sen täällä hosteriassa...)

Mitäs vielä... Aprillipäivä (joka oli täällä aiemmin, eikä huhtikuun ensimmäinen) meni oikein loistavasti. Onnistuin huijaamaan Robertoa, että mun paluupäivä oli vaihdettu huhtikuun puoleen väliin, mikä sai veljen ettimään YFUn puhelinnumeroa valittaakseen niille. Genesiksen kanssa huijattiin yhteistuumin Miguelia, että Marita (sen tyttöystävä) oli uudelleen raskaana, eikä tiennyt miten kertoa Miguelille. Ja Beggeä viilattiin linssiin puhelinsoitolla, jossa möngerrettiin epäselvällä espanjalla ties mitä, johon Begge-maailmanparantaja reagoi sillä, että hetken päästä Roberto soitti meille, "tytöt, paras sitten sanoa, että se kännipuhelu Beggelle oli pilaa, tai muuten tuun sinne ja ripustan teidän hiuksista seinälle". Jokaikinen pila meni läpi täydestä (ehkäpä sen takia, että ollaan vaan Genesiksen kanssa supernokkelia ja häikäilemättömiä), eikä kukaan osannut epäillä meidän aikeita. Monet muut pienet käytännönpilat (kuten punainen maali mun kädessä; "MAMII! Genesis leikkas mua käteen puukolla!" - "GENESIS!!"), Miguelin musta silmä ("MAMII! Kato mitä mun siskot teki, vaikka halusin vaan auttaa niitä!" - "TYTÖT!"), Genesiksen poikaystävä ("GENESIS! Joku poika soitti just ja pyys sen tyttöystävää puhelimeen! Sä oot niin vainaa!" - "HAHAA! Aprillia papi, se oli Miguel joka soitti!") ja lukuisat muut sekoilut.

Ei sillä, täällä on ihan normaalia, että kaikki kiljuu "MAMII!" jos jotain tapahtuu. Kun sua kiusataan, kilju mamia, ja problem solved. Genesiksen kanssa käytetään tätä ihan liikaa, mutta mitäs pienistä, pidän sienistä... Normaali-ilta television ääressä: "MAMII! Genesis löi mua" - "GENESIS!" - "Mutta mami, en mä lyönyt!" ... ja hetkeä myöhemmin kun mä liikahdan ihan vähän, "MAMII! Anniina tönii!" - "ANNIINA!" - "Mutta mami, en mä töniny!" ... Ja tätä jatkuu sitten määrittelemättömän aikajakson verran. Kaikki toisaalta tietävät, että kyseessä on vitsi, eikä kukaan oikeasti lyö tai potki, mutta... On se leikkiminen ny vaan kivaa! Ei, en myönnä olevani lähellä täysi-ikää. Se on harhaluulo. Olen oikeasti 4v lapsonen :)

Leikkasin hiukseni lyhyiksi, kuten joskus tammikuun lopuilla lupasin vedonlyönnin yhteydessä. Rakastuin lyhyisiin hiuksiin (ja sitä paitsi, pitkänä ne oli kamalan palaneet ja yök) ja suunniteltiin jo Genesiksen kanssa seuraava look, joka ois tarkoitus toteuttaa juuri ennen Suomeen lähtöä. Täällä kun se hiusten leikkaus maksaa $10... Hihi. Mun perhe tykkäsi kovasti tästä leikkauksesta, ja ilmeisesti monet lattarimiehetkin, sillä jos aiemmin n. kerran viikossa joku pyysi puhelinnumeroa / facebookkia, nyt sitä pyydetään 10-20 kertaa päivässä. Sunnuntaina tehtiin uusi ennätys, sillä multa pyydettiin numeroa / facea 47 kertaa ja Genesikseltä 13 kertaa, eli yhteensä saatiin huikea 60 pyyntöä. Mikäpä tässä... varsinkin, kun on kätevää antaa hosterian numero, esittäytyä väärällä nimellä ja pyytää etsimään tällä keksityllä nimellä Facebookista. ;) Ainiin, ja mä oon nyt sitten naimisissa oleva rikollinen, koska yhden miehen mielestä olin laittoman kaunis, ja mun siis täytyi varmasti olla naimisissa. En vaivautunut korjaamaan, vaan olin sitten loppupäivän tuntemattoman haamumieheni rikollisen kaunis vaimo. x)

Juuri tänään (eli keskiviikkona 4.4.) lähdettiin aamulla hetken varoitusajalla katsomaan Yuri King -nimisen paikkakunnan (n. 20min päässä Santo Domingosta) vesiputouksia. Tuli käveltyä paljon ja kiivettyä ylöspäin milloin pienenpientä polkua pitkin ja milloin köyden avulla, mutta päästiinpähän näkemään kauniita vesiputouksia! Uimme virtauksen seassa, ja kiipesimme myös yhtä vesiputousta pitkin ylös valokuvia varten. Se muuten oli hauskaa, kun yritti löytää sen voimakkaan virtauksen keskeltä jalansijaa, samalla kun roikkuu käsivoimin kiinni seinämässä... No, eipähän kukaan loukkaantunut tai mitään. :D

Päivä päivältä meininki käy hullummaksi, kuten tämän päiväinen hyvin osoitti. Laskeuduimme nimittäin liki pystysuoraa vesiputousta pitkin alas! Olihan siinä kiveen solmittu köysi ja turvavaljaat apuna, mutta kyllä huvia riitti, kun yksi kerrallaan ninjailtiin alas. Päädyin sitten ensimmäiseksi laskeutuvaksi tytöksi Genesiksen ja Erikan arastellessa, mutta mikäpä siinä - oli oikeastaan aika hauskaa laskeutua heti Roberton jälkeen (vaikka veli onnistuikin säheltämään tyylikkäästi). Ainakin oli joku vastarannalla auttamassa ylös virran keskeltä.

Sitten koittikin paluun vuoro, tosin pysähdyimme pienemmän vesiputouksen luokse, jotta halukkaat pääsisivät vielä kerran uimaan. Santo Domingoon palattiin bussilla väsyneinä mutta hyväntuulisina, samalla kun suunniteltiin seuraavia retkiä. Roberto kun laittoi pystyyn oman yrityksen, joka järjestää retkiä ympäri Ecuadoria. Näin ollen minä ja Genesis ollaankin nyt vakuuteltu velipoikaa siitä, että hänen pitää tutustua itsekin ensin eri paikkoihin ja harrastuksiin, ja meidän mukana vieminen on varmasti kannattavaa.... No, saa nyt nähdä, ehkäpä Roberto meidät vielä vie jonnekin.

Genesiksen kanssa ollaan kehitetty monia uusia hienoja rituaaleja, mitkä ovat saaneet vanhemmat joko nauramaan onnellisesti tai pyörittelemään päätään sanoen "noi tytöt on kyllä aivan hulluja". Aamuisin on kiva laskeutua meidän huoneen parvekkeelta alkavaa vesiputousta pitkin ja loikata sieltä sitten uima-altaaseen. Myöskin randomit "moikka, me lähetään keskustaan" ilmoitukset ovat käyneet vanhemmille tutuiksi. Eikä saa unohtaa niitä kertoja, kun sataa, ja juoksemme kahdestaan sateessa kuin hullut, nauraen ja laulaen, joskus ehkä tanssienkin. Tai toinen vaihtoehto on pinkoa yhdessä suuren pyyhkeen alla, jottei kastuttaisi... Mamikin on jo niin tottunut löytämään meidät hänen huoneen suihkun lattialta istumasta vaatteet likimärkinä (ja suihkun siunattu lämmin vesi niskaan valuen), ettei enää edes sano mitään.

Tällaista tänne, tulipa pitkä vuodatus. Kuvat tosiaan pitää etsiä Facebookista, johtuen netin ilmiömäisestä nopeudesta (oon niin ylpee, että se latas ne 45 kuvaa Facebookkiin VAIN puolessatoista tunnissa. Sehän tarkoittaa 2min latausaikaa / kuva, mikä on ennätys. Yleensä pelkkään lataamiseen menee n. 15min / kuva. Ja sit pitäis jaksaa kirjotella kuvatekstejä, tägätä porukkaa ja lisätä kuvauspaikka... Kuvien lisääminen = melkein mahdoton tehtävä)

Aivan. Unohdinkin aiemmin mainita: kaikille uteliaille tiedoksi - palaan Suomen rajojen sisäpuolelle heinäkuun ensimmäisinä päivinä. Pian siis nähdään! :)

perjantai, 9. maaliskuu 2012

Aurinkoa ja aaltoja

Hola!

Mä oon Copito, pieni tuholainen, joka muutti asumaan tähän perheeseen. Mut tunnetaan myös nimillä Trapito (rätti) ja Perrito (koira) riippuen siitä, millä tuulella kutsuja on. Oon mukamas Genesiksen koira, mutta oikeestaan mami hoitaa mua kaikista eniten. Mami päätti mun nimenkin, vaikka Genesis yritti saada läpi Chuckya, joka on yhen tappajanuken nimi.

En ees muista, mihin aikaan mä tulin tänne, mutta on siitä jo varmaan kuukauden päivät. Kasvanut oon kovin siinä ajassa, mistä saankin kuulla jokaikinen päivä. Oon pikkuvahtina mamin huoneessa päivästä toiseen, tai ainakin olin, koska nyt kun oon jo isompi ja opin avaamaan raolleen jätetyn oven tassullani, mikään ei estä mua karkaamasta! Ja onhan se hauskaa kuunnella, kun kaikki kiljuu mun nimeä ja lupaa kuuta taivaalta, jos vaan näyttäydyn niille.

Nojoo, eipä kai muuta mun jokapäiväisestä elämästä. Sen sijaan voisin kertoa siitä, kun mut otettiin mukaan matkalle rannikolle.

Hetken väittelyn jälkeen mami sai tahtonsa läpi, ja niin mut kannettiin hosterian sinisen auton lavalle, jonne aiemmin oli lastattu patjoja, peittoja ja oikeestaan kaikkea, mikä ei mahtunut aveo-auton takakonttiin. Siellähän olivat jo tyytyväisesti paikkansa valinneet nuoret, eli Anniina, Genesis, Erika ja Bryan. Mä tunkeuduin peiton alle ja asettauduin mukavasti.

Näin sitä matkataan!

Tuskin oltiin liikkeelle päästy, kun alkoi satamaan. Nopeasti nuoret kaivoivat esiin mainospressun ja levittivät sen meidän suojaksi. Nopeasti ne huomas, etteivät pysty pitelemään pressua riittävän hyvin, jottei vettä tulisi sisälle, ja niin Miguel pysähtyi tien sivuun, kaivoi narua esille ja kiinnitti pressun hyvin. Kun sitten oltiin suojassa sateelta, matka jatkui reipasta vauhtia kohti Pedernalesia.

Naurua riitti ja nuorilla oli hauskaa, musiikki raikasi ja kaikki olivat tyytyväisesti makuullaan patjojen päällä. Mua ne joutuivat ettimään useammankin kerran, ja monesti kuului kysymyksiä siitä, missä mä olin. No, mä vastasin aina yhtä rennosti ja vähän tökkäsin jalallani lähintä ihmisolentoa, että nekin tajusivat, etten ollut hypännyt auton kyydistä.

Pedernalesissa asetuttiin hotelliin ja mut salakuljetettiin hupparin sisällä hotellihuoneeseen. Illalla sitten suunnattiin rannan baariin, joskin yksi toisensa jälkeen nuoret suuntasivat nälkäisinä läheiselle hampurilaiskojulle. Aikuiset jäivät nauttimaan oluttaan kaikessa rauhassa, ennen kuin yhteisestä päätöksestä siirryttiin nukkumaan.

Aamulla aikaisin liikkeelle, jotta voisimme nauttia Mompichen kauneuksista mahdollisimman pitkään. Päästiin oikein nauttimaan tuulesta, kun oltiin auton takana ilman pressua. Nuoret keksivätkin hauskan leikin, jossa mua nostettiin korkealle niiden päiden yläpuolelle "lentämään" supermies-tyylillä. Ja olihan se hauskaa, mä tykkäsin ainakin!

Mompichessa uitiin, syötiin ja uitiin lisää. Anniina oli tosi ilkeä ja houkutteli mut meren aaltoihin kahlaamaan, ja ennen kuin tajusinkaan, mun pitikin jo oikeesti uida. Innostuin siitä aika kovasti, mutta lopulta palasin rannalle. Hetken lepäilyn jälkeen Anniina tuli ärsyttämään ja haastoi mua leikkimään, ja niin sitä sitten juostiin hippaa pitkin rantaa.

Illalla papi kävi ostamassa pienen whisky-pullon aikuisille, muttei kaikessa pihiydessään suostunut ostamaan siideripulloa nuorille, joilla tuntui olevan jokin ongelma olutta kohtaan. Ilmeisesti ongelma kuitenkin ratkesi, koska myöhemmässä vaiheessa ne oluetkin kelpasivat, kun ei muuta ollut tarjolla. Jupinaa kyllä riitti, mutta loppuipahan oluet.

Yöllä nuoriso karkasi, tai siltä ainakin kuulosti, mutta mä en viittinyt herättää mamia ja papia. Niinpä nuoriso häipyi kaikessa hiljaisuudessa rannalle, vieden mukanaan muutaman olutpullon ja Bryanin kaiuttimen. Ne palasivat ihan siedettävään aikaan, joten en taaskaan ilmoittanut muille vahtihaukulla, että ulkopuolella oli liikettä. Näin ollen vanhempi sukupolvi säästyi tietämisen vaivalta ja kuvittelivat, että nuorisokin oli päätynyt nukkumaan aikaisin.

Seuraavana päivänä oltiin uimassa rannalla, kun nähtiin moottorivene, joka lähestyi hitaasti. Kaikki huitoivat ja huusivat, joten mäkin vähän haukuin, ja niin se vene kaarsi meidän luokse. Hetken keskustelun jälkeen noustiin kyytiin, ja matkattiin turistikierros lähiympäristössä. Uudemman kerran lastauduttiin autojen kyytiin, jotta matka jatkuisi toiselle rannalle.

Aurinko paistoi ja oli kuuma, joten auton lavalla matkaaminen oli oikein virkistävää. Ainoa ongelma, josta nää ihmisolennot tuntuivat kärsivän liittyi auringon kärventämiseen, sillä yksi toisensa jälkeen jokainen antoi periksi ja levitti valkoista mömmöä iholleen. Sain sitä omaankin päähäni, kun uteliaana tutkin mitä oikein tapahtui, ja sillehän nää nauroi kuin hullut. "Copito ei halua ruskettua, se pitää enemmän tosta valkosesta turkistaan!"

Kukaan ei uinut meressä, sen sijaan hotellin pieni uima-allas täyttyi meidän 12 hengen porukasta. Ihmiset innostuivat pelaamaan volleyta ja hippaa altaassa, kunnes itse kukin valitti väsymystään ja nälkää. Niinpä sitä suunnattiin suihkuihin (mä en tykännyt yhtään, kun mami pesi mut!) ja sieltä sitten keskustaan syömään. Asetuttiin mukavaan ravintolaan, jossa lautaset olivat järkyttävän suuria, ainakin mitä näiden puheista saattoi päätellä. Ruoka kuitenkin maittoi, sillä jokainen oli nälkäinen jätettyään lounaan väliin.

Mut laitettiin lasten syöttötuoliin siksi aikaa, kun muut lounastivat. Höh, kyllä mullekin ois kelvannut kanafileet ja lihakeitot!

Yöllä jokainen oli liian väsynyt lähtemään keskustan villiin yöhön, joten kaikki nukkuivat tyytyväisinä. Aamulla aikaisin liikkeelle ja rannalle, jossa hulluuden aste ylitti normaalin aika reippaasti. Hetken innostuneen keskustelun jälkeen Anniina, Genesis, Miguel, Bryan ja Dean-setä pääsivät yksimielisyyteen siitä, että tänään kyllä lennettäisiin. Niinpä ne yksi toisensa perään lähti lentämään suuren kangasjutun avulla ja veneen hinatessa niitä eteenpäin.

Anniina nousemassa korkeuksiin...

... ja sit siellä korkeuksissa!

Ja ihan kuin tässä ei olisi ollut riittävästi: koko porukka halusi vielä nousta banaanin kyytiin. Lopulta ne sitten oli kumisen banaanin kyydissä, jota vene veti nopeasti halki meren. Ne tais tippua viiteen kertaan, mutta mä ymmärsin että se tais olla koko jutun tarkoitus. Kolhittuina mutta nauraen porukka palasi rannalle uimaan, ennen kuin suunnattiin vielä kerran hotellin uima-altaaseen.

Kuivaharjoittelua banaanin kyydissä :)

Ja sit valmiina lähtöön!

Sit koittikin valitettavasti se hetki, kun piti lähteä kohti kotia. No, ainakin oli vielä edessä tää superkiva matka auton takana, ja koko matka ilman pressua. Neljän tunnin ajelun jälkeen sitten saavuttiin kotiin. Kuultiin, että edellisenä yönä joki oli noussut ihan järkyttävästi ja nopealla vauhdilla. Vettä oli tunkenut aina noihin hotellihuoneisiinkin! Joki virtaa uomassa, joka on varmaan 5m syvä, mutta vesipä nousi uoman ylitse yli kahdella metrillä... Ja voimakas sade oli kaatanut puita, jotka joki sitten oli vienyt mukanaan.

Nyt mun pitää mennä, sillä muut alottaa syömään, ja se tarkottaa, että mulle tippuu aina jotain syötävää tonne pöydän alle. Chao!

Ps. Älkää ees kysykö Anniinalta, miks mä selitin meidän reissusta. Sekään ei tiedä.

sunnuntai, 26. helmikuu 2012

Carnaval 2012

♪♬♩ Laamamaahan matkamies jo moni tietä kysyy, sinne saattaa löytää jos Ecuadoriin eksyy...

Näiden kauniiden sanojen aloituksella palaan blogini pariin. Kiitokset The Laamamaa Group, teidän levystä on paljon huvia ja iloa. Varmasti jätin myös lähtemättömän vaikutuksen siskooni, kun Genesis saapui huoneeseen, ja minä kierin lattialla kyyneleet silmissä ja vatsa kipeänä kaikesta nauramisesta. Enkä edes pystynyt selittämään, miksi nauroin niin kovasti. Jotenkin katoaa yli puolet vitsistä, kun sen kääntää espanjaksi. Sama tosin toimii toiseenkin suuntaan, ei nää espanjankieliset vitsit oo mitään suomeen väännettynä.

Täällä koettiin yhtenä torstai-aamuna maanjäristys. Olihan se jees herätä 05:55 siihen, että koko sänky heiluu, ja kun katsot ympärillesi, tajuat, ettei se oikeastaan olekaan sänky mikä heiluu, vaan koko talo. No, Genesiksen kanssa arvottiin kumpi olisi järkevämpää; laskeutua portaita alas vai jäädä yläkertaan. Lopulta jämähdettiin tänne, koska portaiden laskeutuminen olisi ollut tärinän takia paitsi vaikeaa, ei myöskään voinut olla varma, kestäisikö portaiden rakenteet laskeutumisen kaiken tärinän lisäksi. Järistys meni ohitse, ja juuri kun oltiin rauhoituttu ja istuskeltiin sängyllä, eikös se ovi ala tärisemään. Genesis kiljaisee "uudestaan" ja pompataan molemmat ylös. Siinä samassa hetkessä tajuttiin, että ei se mikään järistys ole, vaan Roberto, joka nauroi oven toisella puolella.

Laskettiin veli sisälle ja samalla huomattiin, että toinen olikin oikeasti peloissaan. :D Mikä nauru siitä syntyikään, kun kuunneltiin Roberton selitystä siitä, miten tämä oli "voimakkain järistys sen elämän aikana, mutta sitä ei oikeesti pelottanut yhtään" samalla kun sen tädet tärisee ja se säikkyy pienintäkin liikettä. Kun ei enää uni tullut, laskeuduttiin alas, hiippailtiin pihan halki vanhempien huoneen ovelle ja nopean käsimerkkiviesteilyn seurauksena päätettiin säikäyttää vanhemmat. Roberto tärisytti ovea, samalla kun minä ja Genesis hakataan seinää.

Nauraen papin säikylle ilmeelle saatiin päivän toinen järkytys, kun mami kysyy "mitäs mun kullat tekee täällä ja hereillä näin aikaisin?". Mami ei ollut tuntenut järistystä! Kuulemma ei ollut ensimmäinen kerta, kun mami ei näitä tunne. Tosin, mamin huoneen perustukset on vähän paremmat kuin meidän, että ehkä siinä on syy...

Myöskin ensimmäistä kertaa oli ukkosmyrsky täällä. Koskaan en ole ukkosta pelännyt, mutta kieltämättä siinä hetkessä, kun salamat välkkyy ihan yläpuolella (ja muuten tuntuvat olevan paljon lähempänä kuin Suomessa, ja voimakkaampiakin) ja tajuaa, ettei täällä tunneta minkäänlaista ukkosenjohdatin-käytäntöä sydän vähän pomppas kurkkuun. Mutta hyvin selvittiin. Ja nyt on jyrissyt jokaikinen ilta, ilmeisesti kuuluvat tähän vuodenaikaan. Nyt on ollut poikkeuksellisen lämmintä monta viikkoa, ehkä siinä selitys myös ukkoselle.

Ystävänpäivän kunniaksi papi kutsui koko perheen syömään yhteen hienostoravintolaan. Siellä sitten napsittiin kuvia, naurettiin, kohoteltiin maljoja ties mille ja julistettiin ystävyyden ja perheen erityistä asemaa. Genesiksen ilme oli näkemisen arvoinen, kun ruokalautanen tuotiin eteen. Hetken tuijottelun jälkeen Genesis päätyi syömään ainoastaan juustolla ja vihanneksilla kuorutetun kanafileen, jättäen kaiken muun syömättä. Salaatti oli hyvää, ja ei ne pienet mustekalat olleet niin kamalan makuisia... Loppujen lopuksi Genen lautaselle jäi 5/6 ruuasta, mä sentään söin melkeen kaiken.

Spontaanilla lattarihengellä pääsee pitkälle - tai tässä tapauksessa päätyy suurelle joelle uimaan. Ajomatka oli varsin hupaisa, kun oltiin minä, Genesis, Miguel ja Marita (Miguelin tyttöystävä) ollaan auton takana seisomassa ja kiljutaan kuskille, että laittaa musiikin kovemmalle. Mami ja papi ajelivat ensimmäisinä, sitten me ja meidän takana Roberto ja Begge pitivät häntää. Siinähän riitti naurua, kun alettiin tanssimaan ja laulamaan auton lavalla, eikä meidän kuski muuten ole se rauhallisin ajaja...

Uitiin pitkään joella, nautittiin auringon lämmöstä ja toistemme seurasta, otettiin miljoona ja yksi kuvaa, syötiin paljon sipsejä ja lopulta lähdettiin paluumatkalle. Tällä kertaa Mery korvasi Miguelin auton lavalla, ja kun oltiin vain naisporukalla siellä takana, mopo lähti lopullisesti käsistä. :D Voitte vain kuvitella, montako kertaa takana ajava Roberto tööttäili vihaisesti, heristi nyrkkiä ja näytti keskisormea (meidän kypsä veli :DD) kun tervehdittiin "rakkaani!" tai "elämäni tarkoitus!" huudahduksilla jokaikistä miestä, joka sattui osumaan matkan varrelle, samalla kun jatkettiin laulamista ja tanssimista. Mustasukkaiset veljet kunniaan, sillä kun pysähdyttiin, Roberto oli valmis repimään meidät korvista alas auton lavalta. Levanta la mano si quieren bailar! (en mi casa no voy a quedar) Dejame vivir, solo quiero salir. A mi me gusta la paranda, tu no quieres que yo salga. ♪♬♩

Sitten seuraavaan värikkääseen aiheeseen. Nimittäin karnevaaleihin! Perjantaina oli karnevaalien aloitus, eli karnevaalikulkue täällä Santo Domingossa. Ecuadorin mitta-asteikolla tää on pieni kaupunki, asukkaita samanverran kuin Helsingissä, joten kulkuekaan ei ollut turhan suuri. Osallistujiia kuitenkin riitti, ja kyllä kulutettiin monta tuntia vain tätä kulkuetta katsellen. Uniandes, paikallinen yliopisto, oli valmistellut tanssiesityksiä, jokainen ala omansa. Balneariot (ja meidän tapauksessa Balneario-Hosteria) osallistuivat autoilla, saadakseen mainostettua vielä viimehetkillä omia karnevaalejaan.

Me rakennettiin suuri kolibri meidän auton koristeeksi, ja päästiin sillä aina Quiton lehtiin asti. Katseita kääntyi kyllä meidän hienon auton suuntaan ihan kiitettävästi! Kuljettiin Genesiksen ja Maritan kanssa yhdessä. Kastuttiin, saatiin vaahtokylpyjä ja Genesis sinisen hartian. Täällä karnevaaleihin kuuluu, että vettä heitetään toisten niskaan, carioca (se on spraypullo, jolla voi sujuvasti suihkutella vaahtoa kaikkien päälle) on ahkerassa käytössä ja maalilla on kiva sotkea. Kuten myöhemmin tuli opittua...

Hosterian sisäänkäynti ja meidän hieno kolibriauto!

No, sunnuntaina oli ensimmäinen karnevaalipäivä täällä hosteriassa. Paikalla kiitettävästi ihmisiä (arvioiden mukaan 2 000 ja rapeat päälle), ja minä sitten kuljin Miguelin matkassa hoitamassa organisointitehtäviä. Loppupäivästä jäin toimistoon, jossa täytin excel-taulukoita, laskin rahoja ja muutenkin autoin Miguelia. Samalla tuli nautittua musiikista, jota 30 henkinen bändi soitti ja laulettua rakkauslauluja vetävän kaksikon mukana myöhemmin iltapäivällä. Illalla itse kukin kaatui sänkyyn väsyneenä.

Maanantaina ei ollut paljoa porukkaa, mutta tulipahan fiilisteltyä kunnolla kahta superhyvää bändiä. Tiistai räjähtikin ihan totaalisesti käsistä, paikalla nimittäin 3500 ihmistä. Los Diamantes -bändi on yksi Ecuadorin rakastetuimpia, eikä ikinä tule Santo Domingoon, muuten kuin meidän hosteriaan. Yöhön asti jatkuneen laskemisen, tuotteiden kartoituksen ja rahamäärän tutkimisen jälkeen vihdoin omaan lämpimään sänkyyn nukkumaan.

Mähän sanoin, että meillä oli porukkaa tiistaina!

Keskiviikkona meiltä karkasi mopo käsistä jo ennen aamupalaa, kiitos Miguelin. Veli nappasi yhden ylijääneen carioca-pullon käteensä, ja tuskin kahta sekuntia myöhemmin olin täysin vaahdon peittämä. Mähän en tappiotani helpolla niellyt, sen sijaan hain toisen pullon, ja hyökkäsin Miguelin niskaan. :D Hetkessä oltiin sitten molemmat valkoisia ja vaahtoisia, ja juuri silloin päätti mami saapua katsomaan, mitä ihmettä tapahtui, kun kaikki niin nauroivat. Sota lähtikin siitä liikkeelle, yksi jos toinen ryntäsi hakemaan cariocaa, ettet vain olisi puollustuskyvytön.

Minä ja Genesis laitettiin paremmaksi, kun löydettiin juuri jäästä sulanut astiallinen vettä. Suurien muovimukien avulla viskottiin tätä jäätävän kylmää vettä itse kenenkin niskaan. Miehet yhdistivät voimansa meidän jäätävää iskua vastaan, hakivat vesiletkun, käynnistivät pumpun ja kastelivat meidät läpimäriksi joen vedellä. Mutta eipähän ollut niin kylmää, kuin meidän vesi! Hahaha, in your face! :D

Päädyttiin myös kahlaamaan melkein tyhjentyneissä uima-altaissa etsimässä turisteilta pudonneita rahoja, koruja ja ties mitä. Päivän saldoksi jäi liki kymmenen dollaria kolikoina, kolme eriparista korvista, kaksi hiuslenksua ja yksi rannekoru. Tästä riemastuneina suuntasimme takaisinpäin, ja eikös juuri silloin Tiau löytänyt pussillisen maalia. Hetkessä Tiau oli sotkenut veljensä Pechin naaman vihreäksi. Innostuttiin kaikki leikkimään maalilla, ja ryntäsimme hakemaan maalipussukoita, jotka olivat jääneet yli.

Ihan kuin maalissa ei olisi ollut tarpeeksi, Mery toi keittiöstä jauhoja. Ja eikös sitä jauhoa pitänyt ensimmäisenä sotkea MUN hiuksiin?! No, iskin takaisin jauhon ja vihreän maalin sekoituksella. Erika haki kananmunia, ja sittenpähän oli mun hiuksissa vielä yksi raaka kananmunakin... mutta ainakin pääsin yllättämään Genesiksen mun jauhoiskulla. MUAHAHAHA. Muahahaha.. Hahaha... Ha. Joo. Riitti. Hahahaha.

No, monta tuntia jaksettiin riehua maalin, jauhon, cariocan ja ties minkä kanssa, ennen kuin minä ja Genesis vetäydyttiin joelle pesemään pahimmat sotkut pois. Istuttiin tunnin verran joessa, ja lopputuloksena oltiin edelleen jauhoisia ja vihreän-ruskean-sininsen-punaisen-liilan kirjavia. Eikun vanhempien huoneen suihkuun, jossa yhden katsekeskustelun seurauksena napsautettiin lämmin vesi päälle ja istuttiin lattialle suihkun alle. Toinen tunti kuluikin suihkussa, ja käytettiin neljää eri shampoota, ja jokaista varmaan kolme kertaa.... No, ainakin lopulta oli kaikki jauho, kananmuna, maali ja olut poissa hiuksista.

Shrekit!

Shrekit vauhdissa. :)

Loput päivät on kulutettu laiskotellessa ja voimia kerätessä. Vuorotellen itse kukin lähtee hakemaan asiaa x huoneestaan, ja kun viittä tuntia myöhemmin joku käy kurkkaamassa, mitä oikein tapahtui, siellähän sitä ollaan sängyssä nukkumassa. Paras ehkä oli, kun mami huolestuneena ravaa ympyrää huoneessaan monta tuntia, ja kun lopulta kysyin, miksi toinen on niin hermona, mami selittää, ettei Miguel ole palannut keskustasta, eikä vastaa puhelimeen. Naurua pidätellen selitin, että velipoika on huoneessaan nukkumassa, ja on ollut siellä sitten aamukymmenestä. :D

♪♬♩ Laamamaasta kuvitellaan paljon kaikenlaista, kuinka toiveet toteutuu ja on niin satumaista.

Nyt suunnitellaan matkaa uudemman kerran Mompicheen, samalla arvotaan loppuloman suunnitelmia. Papi haluaisi lähteä Miamiin, mamia taas ei voisi vähempää kiinnostaa Amerikka, sillä mami haluaa Galapagokselle. Genesis taas löysi toisen rannan, joka on sen kavereiden mukaan kauniimpi kuin Galapagos, ja nyt sisko haluaa sinne. Miguelille on ihan sama, ja mulle kanssa, joten tässä nyt sitten ollaan välitilassa. :D Ehkä nää suunnitelmat tästä selkiytyy tällä lattarispontaaniudella vielä jossakin vaiheessa...

Ette tällä kertaa saa niin paljon kuvia kuin viimeksi, koska kärsivällisyyteni ei riitä lataamaan kuvia tänne. Uskokaa tai älkää, joka kuvan lataamiseen menee lähemmäs 10min tällä ekvaattorinetin huippunopeudella. Facebook on hyvä vaihtoehto, jos haluaa nähdä kuvia. *vinkvink*

Lämpimät halit kaikille!

Ps. Itsestään on löydettävä ihmisen vain laama. ♪♬♩

sunnuntai, 5. helmikuu 2012

Uusi vuosi, uudet kujeet

Apua, en edes muista, milloin kirjoitin viimeksi (puhumattakaan, että osaisin kertoa kaikesta hienosta, mitä tässä välissä on ehtinyt tapahtumaan). No, yritetään nyt selitellä jotakin...

Mompiche!

Mieleenpainuvinta tällä aikajaksolla on ehkä ollut Mompichen päiväreissu. Lähdimme rannikolle aikaisin aamulla koko perheen voimin - hetken väittelyn jälkeen päädyimme yhteen autoon, jottei tuhlattaisi turhaan bensaa. No, vanhempien veto-oikeudella nuoriso päätyi takapenkille, tarkoittaen siis sitä, että minä, Genesis, Miguel ja Roberto tungimme takapenkille nelistään. Hetken kääntyilyn ja vääntyilyn jälkeen jokaiselle löytyi mukava asento.

Matkalla pysähdyimme syömään, jonka jälkeen Miguel vaihtoi etupenkille ja mami asettautui takapenkille. Tämän jälkeen laulu ja nauru raikasi, kun ajelimme kohti rannikkoa. Tappelun jälkeen suuntasimme Mompicheen (jokaisella kun oli oma ehdotus rannasta, jonne mentäisiin). Kun sitten autio ranta aukesi edessämme, ei kukaan katunut Roberton voittoa.

Päivä vietettiin auringon lämmössä, meren aaltojen sylissä ja kuvia räpsien. Facebookkiin tulikin jo laitettua paras kuvakooste tästä reissusta, joten jokainen tunnuksen omaava voi sieltä kurkkia. ;)

Sisarukset kaikki samassa kuvassa suuren puun juurikossa.

Takaisinpäin ajellessa yhtä jos toista väsytti, mikä saikin takapenkin kansan nukahtamaan tiiviissä tunnelmissa. Lopulta päädyimme vaihtamaan Roberton kanssa paikkoja, jolloin veli asettui minun ja Genesiksen väliin. Sitten olikin hyvä nukkua, kun pystyi käpertymään tiiviisti veljen kylkeen kiinni (Miguel nauroikin etupenkiltä, että näytimme pieniltä tytöiltä, jotka käpertyivät isän syliin illan tullen). Minä ja Genesis nukuttiinkin varsin sikeästi ja tyytyväisesti, mikä oli hyvä, kun seuraavana aamuna oli herätys aikaisin koulua varten.

Seikkailimme Anabelin (saksalainen vaihtarityttö) kanssa kaupungilla, tapasimme Maggin (toinen saksalainen -yllätys yllätys, kun 40 vaihtarista 21 on saksalaisia-vaihtarityttö) ja suuntasimme sitten yhdessä Valerian -aluevastaavan- kotiin kuuntelemaan, mitä ilmoitettavaa YFUlla oli. Eipä oikeastaan muuta kuin valitusta viidakkoreissun lopputuloksesta (n. 30 vaihtaria umpikännissä riehumassa hotellissa + osa oli poltellut marihuanaa vodkien ja muiden vahvojen juomien lisäksi -> eipä paljon kaduttanut, että jätin reissun välistä) ja lisäohjeita jouluista tapaamista varten.

Jouluinen tapaaminen YFUn kanssa sujui hyvin. Vietimme iltaa kaikkien Santo Domingolaisten YFUn vaihtareiden (yhteensä 5) ja heidän perheidensä kanssa, nauroimme, juttelimme ja säädimme ties mitä. Lopulta yhdentoista jälkeen sammutettiin karaoke ja perheet lähtivät koteihinsa hyvillä mielin.

Siis kuka sanoi, ettei ruualla saa leikkiä? Mami taustalla juuri niin ylpeänä kuin voi olettaa.

Joulu Ecuadorissa oli, no ei nyt pettymys, mutta huomattavasti tylsempi juhla kuin Suomessa. Joulukuusta ei ole, eikä minkäänlaisia perinneruokia. Ylipäätään perinteitä ei tuntunut olevan lainkaan, mitä nyt leikittiin Salainen Ystävä -peliä. Idea siis oli, että jokainen sai arvonnan tuloksena toisen osallistujan nimen, ja tälle piti sitten etsiä joululahja. Kerrankin mulla oli tuuria arvonnan suhteen; onnistuin valitsemaan helpoimman kaikista, nimittäin 5kk Mickey -vauvan.

Jouluaattona ei mitään ihmeitä tapahtunut: koko päivän yksi jos toinen lähti keskustaan etsimään viimehetken lahjoja, eikä joulufiilistä oikein tuntunut olevan. Illalla sitten keräännyttiin koko perhe yhteen, syötiin ranskiksia ja kanaa, juotiin Coca-Colaa ja naurettiin joululaulujen raikuessa taustalla. Kohokohta oli Salaisten Ystävien paljastus. Mulle osuikin hauskasti Miguel, jolta sain sporttisen pitkähihaisen paidan, joka on ihanan lämmin (ja just täydellinen niihin vähän-kylmempiin-päiviin!). Oma lahjahan menikin sitten Miguelin lapsoselle, joka ei tosin ollut paikalla. (Asuu äitinsä kanssa toisessa kaupungissa)

Uusi vuosi toikin mukanaan jotakin äärimmäisen kaunista ja korvasikin tylsähkön joulun moninkertaisesti. Täällä on tapana tehdä nukkeja, ideana siis valita rikkinäiset/vanhat housut ja paita, ja täyttää kuivilla palmunlehdillä (tai millä tahansa, mikä on kuivaa ja palaa kivasti). Kaupungilta ostettiin paperimassasta tehdyt päät, ja tadaa, meillä oli nuket valmiina. Tänä vuonna poltettaviksi päätyivät papi, Miguel, Wilfrido (työskentelee täällä), Tiau ja Pechi (naapurin lapset) ja minä. Keskiyön koittaessa nuket kasattiin yhteen kohtaan, heitettiin reippaasti bensaa päälle ja sytytettiin koko kokko tuleen. Kyseessä on perinne, ja ideana on, että nukkeen on kasattu kaikki paha, mitä on vuoden varrella tapahtunut. Sitten kun nukke poltetaan, samalla tavallaan toivotaan parempaa tulevaa vuotta ja poltetaan menneisyyden haamut.

Minä vasemmalla ja mun nukke oikealla. Eikun hetkinen...

Uuteen vuoteen mahtuu myös toinen hauska perinne (ainakin hauska se oli meille naisille, jotka vain katseltiin sivusta). Miehet pukeutuvat naisiksi ja pysäyttävät autoja teillä, keräten tällä tavalla rahaa. No, tunnetusti mun veljet veivät tämän äärimmäisyyksiin... Kuvat puhukoot puolestaan. :D

Tuntematon mies ja sen kaksi rakastettua. ;)

No, koska uusi vuosi tarjosi loistavan selityksen shoppailulle, tulikin ostettua juhlamekko. Ja eihän sitä nyt mekkoa uhrattu vain kotona pysymiseen - tällä selityksellä saatiin papilta auton avaimet, ja kaikki seitsemän nuorta lähdettiin keskustaan juhlimaan. Ensimmäisenä suunniteltiin Due2 -yökerhoon menemistä, mutta korkean hinnan ($10/henkilö, sisälsi kyllä vapaan baarin koko yöksi) takia päädyttiin suosimaan Blue69 -yökerhoa. Eikä edes papereita kysytty, joten hyvin päästiin Genesiksen kanssa sisälle. (Ja myöskään ei poliisit tulleet yöllä käymään, vaikka esim. Due2 olivat käyneetkin)

Aamuyöstä sitten kotia kohti jalat kaikesta tanssimisesta kipeänä ja Begge tavallista hihittelevämpänä (niin voi käydä, jos ottaa vastaan muiden tarjoamia juomia... Me kun juotiin kaikki yhteensä kaksi kannullista olutta, eli ehkä kaksi lasillista per naama, mutta Begge sitten päätyi myös hörppäämään jotain vahvempaa, jonka joku puolituttu kaveri sille tarjosi). Loppu hyvin, kaikki hyvin - vanhemmat olivat sikeästi unessa kun saavuttiin, eli kukaan ei saanut puhuttelua myöhäisestä (oikeastaan aikaisesta, tultiinhan me kotiin aamukuudelta!) kotiintulosta tai oluen juomisesta. Aamulla tosin papi sai kostonsa, kun herätti velipojat kahdeksalta tekemään töitä. Meitä pieniä neitejä armahdettiin, ja nukuttiinkin leppoisasti aina kahteentoista.

Päiväntasaajalta löytyi vanha temppeli, ja pitihän siitä saada kuva.

Muutamaa päivää myöhemmin löysin itseni bussista Beggen ja Roberton kanssa, kun lähdettiin Quitoon. Ensimmäinen päivä vietettiin heidän kummipoikansa synttäreillä, jossa tutustuin moniin serkkuihin ja myös tätiin, joka on lähetellyt meille lahjoja pitkin vuotta. Yötä vietettiin Dean-sedän talolla, jonne saavuttiin ilman ilmoitusta. Kyllä oli herran ilme näkemisen arvoinen, kun yhdeltätoista illalla aukaisi ovensa ja löysi meidät sen takaa! Dean ei oikeastaan ole setä, mutta koska on monien vuosien ajan ollut papin läheinen ystävä, kaikki puhuvat sedästä. :)

Seuraavana aamuna herättiin varhain ja suunnattiin Quiton ihmemaailmaan. Ensin noustiin Panecillon huipulle. Se on vuorenhuippu (tai kukkula, ihan miten vaan - koko Quito on n. 2 800 metrin korkeudessa vuorilla), jolta löytyy suuri pyhimys/neitsyt. Sieltä sitten kuvien kera suunnattiin päiväntasaajalle. Ensin mentiin museoon, jossa liityttiin opastettuun ryhmään. Tuli opittua hirveästi kaikkea tuolta reissulta! Mm. päiväntasaajalla (se on n. 10cm levyinen linja maassa) ihminen painaa vähemmän, mutta vastineeksi menettää lihasvoimaansa. Jos yrittää kävellä silmät suljettuina ja kädet levällään sitä linjaa pitkin, tuntee käsissään erisuuntaan kiskovat voimat, eikä linjalla käveleminen näinollen olekaan niin helppoa kuin Suomessa. Myöskin opimme koreolisvoiman vaikutukset käytännössä - päiväntasaajalla vesi putoaa suoraan viemäriin, kun taas Suomessa nähdään se kierteinen, tornadoa muistuttava veto. Sama muuten näkyy, kun siirtää sen vesiastian metrin verran pohjoiselle puolelle päiväntasaajaa...

Päiväntasaajalla!

Täältä suunnattiin katsomaan päiväntasaajan takia tehtyä suurta muistomerkkiä, Mitad del Mundo espanjaksi. Olen liian laiska etsimään Googlesta, miksi sitä Suomessa sanotaan, joten saatte tyytyä espanjankieliseen nimeen. Tämä merkki ei kuitenkaan ole oikeasti päiväntasaajalla, vaan ehkäpä 50m verran sivummalla. Hahaa, vanhaan aikaan tuli sitten jonkun laskettua vähän väärin...

Päädyttiin myös nousemaan Teleferiqolla vuoren huipulle. Siellä nautittiin lämpimistä juomisista ja hyvästä seurasta, ennen kuin uudemman kerran asetuttiin hiihtohissimäiseen lasikoppiin ja palattiin takaisin Quiton tasolle. Hetken väittelyn jälkeen (Beggen ja Roberton mielipiteet siitä, mikä bussilinja veisi lähelle ostoskeskusta erosivat melkoisesti toisistaan) noustiin Roberton valitsemaan bussiin ja matkattiin ostoskeskukseen. Tässä järjettömän suuressa rakennuksessa tuli pyörittyä tunteja, ja myös Dean-setä liittyi seuraan.

Mitad del Mundo ja huijarikyltti, joka väittää päiväntasaajan olevan tässä.

Roberto oli varsin päättäväinen siitä, että nyt mennään yhteen ravintola-baariin maistelemaan käsintehtyjä oluita. No, sinnehän sitä suunnattiin. Vakavien ja vähemmän vakavien keskustelujen keskellä tuli käytettyä n. $60 olueen ja pikkunaposteltaviin. (Vertailun vuoksi; tällä rahalla ostaisi ecuadorilaista olutta yli 70 suurta pulloa supermarketista). Mutta olihan ne käsin valmistetut oluet paljon paremman makuisia. Täältä sitten Deanin kotiin ja aamulla aikaisin bussilla Santo Domingoon.

Mitäköhän vielä... No, täällä valmistaudutaan kovalla hälinällä karnevaaleihin, koska mun kotona on (of course!) koko maan parhaat bileet. Jokaiselle päivälle on vähintään kaksi orkesteria ja lukuisa määrä muita artisteja, ja kaikkiaan näiden kolmen karnevaalipäivän aikaan tänne odotetaan noin 10 000 ihmistä. Ettäh... Olen keskustassa pyörinyt vuoropäivin Roberton ja Miguelin mukana; ensimmäisen kanssa hoitamassa lupapapereita kuntoon ja jälkimmäisen kanssa taas ajelemassa ympyrää suuri mainosjuliste auton takana kulkien.

Nyt sitten tapellaan siitä, kuka laitetaan laskemaan rahoja ja organisoimaan tuotteiden kulkua kioskeille karnevaalien ajaksi. Mami laittaisi mielellään Genesiksen sinne Beggen avuksi, koska joku luotettava tarvitaan pitämään lukua rahoista, mutta sisko taas ei halua vastuulleen tätä stressaavaa työtä. Papi sen sijaan toivoisi, että minä ja Genesis hoidettaisiin koko kirjanpito, ja Begge olisi vain taustalla kysymyksiä varten. Begge kun on opiskellut kirjanpitoa ja työskentelee omassa yrityksessään kirjanpitäjänä. Oikeastaan kysymys on vain siitä, ettei papi luota Beggeen riittävästi, jotta jättäisi Beggen yksinään rahojen kanssa, koska kyseessä on monet kymmenet tuhannet dollarit, ja kirjanpitäjän on helppo vetää välistä.

Quitosta löydetyt kauniit kolibri-patsaat ja kylmyydestä kärsivä Begge, jota ärsyttää Anniinan "ei tääl oo kylmä" -toteamukset.

Nojoo, ehkei tästä sen enempää. Sen sijaan voisin todeta, että kolmeksi päiväksi on palkattu kolme yksityistä vartijaa turvaamaan meidän perhettä. Pahimmilla seuduilla kun tapetaan muutaman satasen tähden, niin turha riskeerata mitään, päivittäin kun tätä kautta kulkee monet kymmenet tuhannet dollarit. Vaan koko 12 vuoden ajan ei täällä ole ollut pienintäkään ongelmaa, joten älkää nyt suotta säikkykö. :)

Loppuun vielä kuvia koko vuoden varrelta, ja ehkä jotain epämääräistä selitystä siitä, mitä kuvassa oikeastaan tapahtuu. Yhteenvetona voisi vielä todeta (koska aina on joku laiska, joka ei jaksanut lukea koko tekstiä), että tänne kuuluu varsin hyvää ja espanja luistaa mallikkaasti. Totta puhuen, liki koko tämän tekstin ajan jouduin kääntämään espanjasta suomeen näitä lauseita ja sanoja... AIVAN! Roberto on oppinut mallikkaasti suomea. Tuossa yhtenä päivänä totesi kesken keskustelun "Turpa kiinni, perkeleen huora! Kato sudenkorento, rakastan joulupukki!". Voitte vain uskoa, kuka kieri lattialla nauraen seuraavat viisi minuuttia, ennen kuin teki lennokkaan käännöksen espanjaan, jotta muukin perhe ymmärtäisi Roberton syvälliset pohdinnat.

Näin sitä kaapataan uhri auton lavalta...